Orpoja he olivat, Heli ja Tapani, lapsi raukat.
Jumala on orpojen holhooja, ja hän oli armahtanut näitäkin. Jäihän hyvä Kotirannan täti hoitamaan heitä, kun he olivat pienet ja avuttomat. Veihän hän heidät Hirvasmäelle pohjolaan Kyllikki tyttärensä kansakouluun, kun he siihen ikään tulivat. Ei heiltä lapsuuden päivinä puuttunut hoivaa eikä rakkautta. Ja hän itse, isä — antoihan hän heille kaiken rakkautensa, tuhlasi käsien täydeltä ne aarteet, joita ei kukaan muu saanut jakaa heidän kanssansa. Oliko tarvis sääliä heitä?
Vastatkoon se, joka katsoi Helin sinisiin silmiin ja näki niiden kaukokaihoisen ilmeen — pyytävän, etsivän, janoavan. Eivätkö ne silmät yhäti anoneet rakkautta, vielä lisää rakkautta? Eivätkö ne etsineet ja ikävöineet äidinsydämen suurta, ainokaista lämpöä? Ja mistä oli kotoisin Tapanin silmien tumma välke, syvä ja tutkimaton kuin yksinäisen umpilammen — joskus melkein pelottava? Liian aikaisin hän oli oppinut tuntemaan elämän ankaran todellisuuden, joka kypsytti ajatukset ja terästi mielen, mutta samalla sulki nuoret, herkät tunteet luoksipääsemättömiin salasopukkoihin. Äiti, äiti — hän yksin olisi suudellut Helin silmät hohtaviksi, Tapanin katseen helläksi ja valoisaksi!
Ja Maurin oma sydän — eikö sekin haikertanut osattomuuttansa?
Oikeastaan hän oli saanut elämän lahjoja odottamattoman paljon. Ryhtyessään taloansa hoitamaan ja mentyänsä naimisiin ei hän enää hetkeäkään ollut ajatellut opintojensa vakavaa jatkamista. Hän otti kotoisen työnsä Jumalan kädestä ja tyytyi siihen. Vasta kun puoliso eroten jätti kotinsa, hän oli tuntenut tarvitsevansa uutta elämänsisällystä, jotakin, joka auttaisi tasapainoon ja kiinnittäisi mielen kauvempana viittoviin päämääriin. Hän ryhtyi kirjoihinsa, huomasi vanhan lukuhalun heräävän ja tutkimisinnon viriävän, eikä aikaakaan, niin hän käsitti, ettei ollut kysymys mistään pilventakaisesta haaveesta. Kun Kotirannan täti oli talossa ja vanha Pekka vielä jaksoi hoitaa isäntärengin tehtävät, jäi hänelle paljo vapaata aikaa. Jopa hän saattoi ajatella lähtöä yliopistoonkin, kokonaisiksi kuukausiksi. Santtu rengin hän sillävälin toimitti maamieskouluun. Sinä syksynä, jolloin täti muutti lasten kanssa Hirvasmäelle, oli uusi vouti valmis. Hän toi taloon karjakkokoulun puolelta kelpo nuorikon, isännälle oivan apulaisen vanhan Matleenan sijaan, joka oli kutsuttu Jumalan lepoon.
Mauri antausi nyt opintoihinsa täydellä todella. Loma-ajoiksi hän kotiutui Helsingistä, ja silloin lapsetkin säännöllisesti palasivat hänen luoksensa. Niin hän sai suoritetuksi maisterintutkintonsa samalla aikaa kuin Heli ja Tapani oppivat tietojen ensi alkeet. Heidän viimeisenä kansakouluvuotenansa Mauri matkusteli Venäjällä, Siperiassa asti, Suomen heimojen asumasijoilla. Sinne hän jo nuorukaisijässä oli toivonut.
Kotirannan täti jäi sitte pysyväisesti tyttärensä luo, ja Mauri lapsinensa siirtyi täysihoitoon Helsinkiin. Heli suoritti tyttökoulun, Tapani viisi luokkaa lyseota. Viime vuoden he kaikki kolme olivat taas viettäneet kotona maalla. Mauri oli nyt jo valmis tohtori; hänen väitöskirjaansa Suomen sukukielten alalta oli pidetty varsin huomattavana. Tapani harjoitteli maanviljelystä, Heli soitteli ja askarteli isän ja veljen ilona. Syksyllä heidän oli määrä uudestaan asettua Helsinkiin, Tapanin maanviljelyslyseoon ja Helin musiikkiopistoon. Mauri itse aikoi jatkaa tieteellisiä töitänsä. Talo oli hyvässä kunnossa, työt sujuivat, metsät kasvoivat ja viljelykset laajenivat. Isäntä piti sitä silmällä, mutta hänen yhtämittainen läsnäolonsa ei ollut välttämätön.
Mitä Mauri olisikaan omasta puolestansa voinut enempää ja parempaa toivoa? Kaikki hänen nuoruusaikaiset tiedeunelmansa olivat kirjaimellisesti toteutuneet. Lisäksi hänellä oli kaunis talonsa, isien perintö, joka ei ollut vieraille joutunut ja edelleen oli suvussa säilyvä. Sillä Tapani harrasti maanviljelystä yli kaiken. Lahjakas poika hän kyllä oli, mutta kotiturvetta hän ei halunnut kirjapölyihin vaihettaa.
Säveletkin taas soivat kodissa — ne jotka Margitin mukana vaikenivat. Nuori Heli oli synnyinlahjaksi saanut isänsä kauneuskaipuun ja äitinsä viulun liverrykset — suloisempina, lohdullisina.
Jumala oli suonut hyvyyttänsä ja siunaustansa sanomattoman runsaasti. Kaiken hän oli antanut, mitä työtarmoinen mies voi elämänsä rikkaudeksi ja toiveittensa täytännöksi pyytää.