Eihän Mauri Koivu tosin ensi kertaa yksin jäänyt. Eikö koko hänen elämänsä oikeastaan ollut pelkkää suurta yksinäisyyttä? Hän oli jo aikoja sitte tutustunut ja tottunut siihen. Miksi se siis tänä iltana, hämärän siivillä laskeutuessaan hänen luoksensa, kohtasi hänen sydäntänsä kuin kaukainen vieras, joka menneet käyntinsä uusii monien talvien takaa?
Kaksi oli aihetta siihen: pöydälle taitettu sanomalehti ja lasten matkan määrä.
Sanomalehti oli ruotsinkielinen. Hän oli kaupungin asemalla ostanut sen, luettuaan lyhyen kuolinuutisen omasta lehdestänsä. Tässä nyt kerrottiin jotenkin seikkaperäisesti: "Viipurissa kätkettiin maan poveen tuomarinleski — — — Seppeleitä laskivat", — siinä oli monta nimeä. Ensimmäisenä: "hänen tyttärensä, professorinrouva Margit Barlitz".
Lasten isoäiti oli kuollut ja haudattu, mutta he eivät tietäneet siitä mitään. Nuoruuden innolla he iloitsivat kesämatkastansa. Lasten äiti oli tullut ulkomailta Suomeen, mutta sekin oli tapaus, joka ei koskenut heitä. "Professorinrouva Barlitz" oli heille ventovieras.
Isän tuli sanomattoman sääli poikaansa ja tytärtänsä. Ei sekään tunne ollut uudempi kuin hänen oman sydämensä ikävä — hän vain tunsi haikeata halua sulkea heidät molemmat syliinsä ja painaa rintaansa vasten, nyt kun he jo kaukana matkustivat.
"Margit" — tuo nimi sanomalehdessä — mitä kaikkea se kutsuikaan esiin…
Pieni kultakutrinen keijukainen — viulun säveliä — nuoruushaaveiden hohdetta —
Sitte harmaata arkea ja hiljaista mielen ankeutta. Keiju raukka, outoon asuntoon tuotu puutarhakukkanen… Olikohan hän siellä kaukana eteläisemmissä ruusustoissa löytänyt enemmän valoa ja lämpöä? Sitä Mauri usein oli kysynyt itseltänsä. Katkeruus oli jo aikaa kuollut hänen sydämestänsä. Seitsemäntoista talven lumi oli satanut viihdytystä siitä syksystä asti, jona Margit lähti. Seitsemäntoista olivat hänen kaksoislapsensa äsken täyttäneet. Heidän äitinsä puolesta isä oli rukoillut kaikki nämä pitkät vuodet, ensin taistelun ja tuskan tulessa, sitte yhä rauhallisempana ja kirkkaampana. Ei voi olla kova ja katkera sille, jonka puolesta rukoilee.
Ja kuitenkin — kuitenkin!
Miltä tuntui Margitista, kun hän taas laski jalkansa Suomen manterelle? Jos hän onnessaan oli entiset unohtanut, eivätkö ne nousseet haudasta nyt? Kun hän itse oli orvoksi jäänyt äidistänsä, eikö hänen täytynyt muistaa omia äidittömiä orpojansa?