Kerran Tapani oli äkkiarvaamatta keskeyttänyt, virkkaen: "Miksi isä ei nainut sinua, Kyllikki täti? Miksi hän nai sen vieraan, joka meni pois Saksaan?"
Ja Heli muisti huudahtaneensa: "Tietysti siksi, että se oli meidän äitimme!"
Mutta Kyllikki täti vaan suuteli heitä, ja siitä päivästä alkaen hän rupesi kertomaan heidän äidistänsä. Oli isäkin kertonut hänestä jo heidän lapsuusvuosinansa, mutta sellaisella epämääräisellä tavalla, että kuva jäi kuin usvan peittoon. Iltarukouksissansa he säännöllisesti pyysivät Jumalaa siunaamaan isää ja äitiä, mummutätiä ja Kyllikki tätiä, kunnes sitte myöhemmin Tapani jätti äidin pois. "En tunne häntä", selitti hän Helille. Se oli totta, ei Helikään tuntenut.
Kyllikkiä hän sai kiittää siitä äitinsä kuvasta, joka asustui hänen sydämeensä. Se kuva oli runoa, satua, säveliä, aamun ihmeellistä hohdetta. Äiti oli ollut viehättävä lapsi ja ihana nainen. Heli pani pitsipukuisen nukkensa nimeksi "Hieno-Vieno" ja kuvitteli, että sellainen oli hänen äitinsä.
Tapani, joka hehkuvin mielin kuunteli kertomuksia sukunsa menneisyydestä ja isänsä lapsuudesta, hiipi pois, kun tuli puhe hänen äidistänsä. Eikä hän myöhemminkään sitä ainetta tahtonut kosketella.
Vanha Kotirannan täti oli molemmille lapsille rakas. Hän oli heitä hoivannut, kun he olivat pieniä; mutta ihmeellistä kyllä, he eivät milloinkaan häntä asettaneet äidin tilalle lapsellisissa ajatuksissansa ja tunteissansa. Itsestään he olivat ruvenneet häntä sanomaan "mummutädiksi", ja se nimitys oli yhä säilynyt. Kyllikkiin oli suhde toisenlainen, aivan erikoinen. Jos joku olisi kysynyt, mitä hän oli heille, eivät he olisi osanneet selittää, ei Heli ainakaan. He olivat häneen kiintyneet samantapaisin hellin tuntein kuin isäänsä ja ihailivat häntä rajattomasti. Kuusi eron vuotta, koko kouluaika Helsingissä ja viimeinen vuosi kotona, ei ollut voinut lapsuuden lujia siteitä löyhentää. Kirjeitä he olivat vaihtaneet kaiken aikaa.
Kuinka hauska ja toivottu olikaan tämä matka, joka vei heidät taas yhteen! Se oli Tapanin ja Helin ensimmäinen pitkä retki ominpäin, joten siis itse matkustamisellakin oli suuri viehätyksensä. Mutta perille pääseminen oli pääasia. Hirvasmäellä oli rakkauden avosyli odottamassa, aivan niinkuin kotona. Heli toivoi, että olisi voinut yhdistää kodin ja Hirvasmäen, kaiken rakkahimman samaan paikkaan. Ellei seutuja ja asuntoja, niin ainakin asukkaat.
— Kunpa isäkin olisi mukana, — sanoi hän ajatustensa jatkoksi Tapanille.
Tapani oli ollut vilkkaassa puhelussa venemiesten ja isäntien kanssa. Suutarin perhe valmistautui nousemaan maihin, sillä kirkonkylästä torni jo näkyi. Oli kuljettu rauhaisaa suvantoa, ja Tapani oli tehnyt tehtävänsä moitteettomasti, vaikka kyllä käsivarsissa tuntui. Perämiehen käskystä hän juuri luovutti airot vakinaiselle soutajalle ja istuutui tuhdolle Helin viereen.
— Mitä? — kysyi hän. Heli toisti sanansa ja veli nyökkäsi päätänsä. Mutta sitte hän sanoi painavasti ja lyhyeen: