Hetkeksi Kyllikki jäi vastausta vaille. Sitte hän katsoi poikaa suoraan silmiin.
— Tavallaan, — sanoi hän, — ei kuitenkaan niin kuin sinä arvelet. Luulen, että te mielellänne lähtisitte kanssani. Mutta en voi sitoutua. On parempi, että täällä yhdessä otamme vastaan, mitä Jumala kunakin päivänä antaa.
Tapani ei jatkanut kysymyksiänsä; hän loi Kyllikkiin katseen, joka sanoi: — Minä en tunkeile — mutta etkö voisi minuun luottaa?
Kyllikki siirtyi hiljaa pois tyttöjen ryhmään. Työtä jatkettiin, kunnes koululasten oli aika mennä kotiin.
— Täti, — sanoi Heli, heidän huuhdellessaan multaisia käsiänsä, — eivätkö kasvit ja musiikki ole sukua toisillensa? Eikö maakin laula?
— Koko luonto laulaa kiitosta Jumalalle.
— Niin, se on totta, mutta miksi ne sävelet eivät aina ole iloisia? Useasti ne soivat niin, että haluaisin itkeä. Ne kaipaavat.
— Oletko raamatusta lukenut luomakunnan huokauksesta?
— Olen. Ehkä se on sitäkin. Mutta se on myös jotain, joka kuuluu minun sydämeeni. Toverit sanoivat, että minä haaveilen. Viime vuonna, kun olin kotona, taisin haaveilla liiankin paljon.
— Ei sinun tarvitse leikata kauniitten haaveitten siipiä, — sanoi Kyllikki hellästi. — Opi vaan samalla kuuntelemaan muitakin säveliä. Maa laulaa myös työn laulua. Etkö sitä tajunnut tänään?