Missä Margit oleskeli, sitä Mauri ei tietänyt. Samana iltana, jona Tapani ja Heli lähtivät, hän oli käynyt Koivulla. Lehtoniemen pihalle asti hän tuli, katseli ulkoa sitä paikkaa, joka oli ollut hänen kotinsa, ja hävisi pois yöhön. Ei Mauri silmästä silmään tavannut häntä, eikä Margit nähtävästi sitä halunnutkaan. Äidin kaipuu oli vetänyt häntä lapsia kohden — vihdoin, vuosien takaa. Mutta hän oli jo kujalla kuullut, että he olivat matkustaneet pois. Maurille kerrottiin vieraan rouvan tarkasti kyselleen, missä he olivat. Voudin vaimo, joka tiedot antoi, ei aavistanut, kenen kanssa hän puhui. Mauri tiesi sen; hän oli nähnyt Margitin kuin öisen aaveen illan häilyvässä valossa. Pian kylälläkin huhuttiin, että jotain outoa oli tapahtunut. Koivun tiellä ja vanhan Tuomarilan tienoilla oli nähty kalpea, surupukuinen nainen. Kievarissa hän oli nukkunut yötä. Yhtäkkiä puhuttiin, ettei se ollut kukaan muu kuin Lehtoniemen tohtorin entinen rouva, vaikka hän majatalon päiväkirjaan olikin kirjoittanut nimeksensä professoritar Barlitz. Senkin jo tiesi koko kirkonkylä. Huhut kulkivat suusta suuhun, ja Mauri käsitti, että lasten kotiintultua ajattelemattomat ihmiset eivät säästäisi heitäkään niistä.
Miksi siis Mauri jo nyt tahtoi ottaa tämän asian puheeksi? Siksi — että Margit oli lapsia kysynyt. Oliko hän matkustava pian Saksaan takaisin? Aikoiko hän sitä ennen tavalla tai toisella asettua yhteyteen Helin ja Tapanin kanssa? Ja mistä syystä — koska hän seitsemääntoista vuoteen ei ollut etsinyt heitä? Maurin mieleen oli kyllä heti johtunut, että tuomarinnan kuolema voisi vaikuttaa hänen omaantuntoonsa ja tunteisiinsa; ehkä orpo Margit, kotimaassaan yksinäisenä, muistaisi omaakin entistä kotiansa ja äidittömiä lapsiansa. Mutta hänen iltahämäräinen, arvoituksellinen käyntinsä oli kumminkin yllätys, joka jätti jälkeensä levottomia kysymyksiä.
Mauri uskoi nyt Kyllikin harkittavaksi, mitä rauhoittavaa ja selvittävää oli tarvis puhua Helille ja Tapanille hänen oman lyhyen tiedonantonsa tultua. Itse puolestaan hän pyysi heti ilmoitusta, jos jotain erikoista tapahtuisi. Hän tunsi mielensä oudon huolekkaaksi. Ehkä kyllä turhaan. Niin — joka tapauksessa turhaan, sillä kohtalon langat ovat Jumalan kädessä.
"Tahdon luottaa häneen, ja sinuun, Kyllikki. Minä en täällä kaukana voi muuta kuin rukoilla." —
Kyllikin katse oli lentänyt riviltä riville, alusta loppuun parissa tuokiossa. Nyt hän hitaasti, miettien luki kaiken uudestaan. Sitte hän veti esiin paperia laatikostansa ja kirjoitti muutamia rivejä Korhosen emännälle naapuripitäjään. Tällä kertaa hän ei voinut puhujakutsua noudattaa, sillä häntä tarvittiin kotona. Sen sijaan hän lupasi lähettää painetun esitelmän, jonka eräs asiantuntija oli kirjoittanut.
Hän sulki vastauksensa kuoreen, etsi kaapista vihkosen, kääri sen ristisiteeseen ja pisti molemmat postilaukkuun, jotta Jaakko ne taas veisi mukanansa. Sitte hän palasi ulos kasvitarhaan, niin tyynen näköisenä, kuin ei mikään jännittäisi hänen ajatuksiansa.
Oikeastaan hän ei sillä hetkellä tuntenutkaan jännitystä. Hänellä oli erikoinen kyky tarvittaessa panna huolet säiliöön, lukita ovi ja jättää ne koskettamatta joksikin aikaa. Ei hänen erityisesti tarvinnut ponnistella, hillitäkseen ilmeitänsä ja hallitakseen käytöstänsä. Hän liikkui nuortensa parissa vapaan luonnollisena, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
— Mitä lehdessä oli, täti? — kysyi Tapani.
— En katsellut sitä vielä. Luin kirjeitä ja vastasin toiseen. Minua pyydettiin esitelmämatkalle, mutta en nyt tahtonut lähteä.
— Emme suinkaan me vaan ole esteenä? — kysyi Tapani, pysähyttäen kuokkansa.