Suojattuun, eteläaurinkoiseen notkoon oli raivattu kaksi kasvitarhaa. Toinen oli Kyllikin oma, toinen lasten. Koulu oli päättynyt jo viikko sitte, mutta täällä riitti toimintaa koko kesäksi. Kahdesti viikossa, määrätyllä ajalla, lapset tulivat Kyllikin johdolla työskentelemään, mutta innokkaimmat ja lähimpänä asuvat pistäytyivät joka päivä katsomaan sarkojansa. Porkkanoita, punajuuria, herneitä, sipulia ja kauniita kirjavia kukkia — kaikki kunkin ihka omaa! Ei ihmettä, että tämä kasvitarha oli heidän ilonsa. Opettajatar lahjoitti köyhimmille siemenet, ja lapset taas mielellänsä joukolla nyhtivät rikkaruohoja hänenkin saroiltansa.
Reippaasti, vilkkaasti siellä työ sujui. Tapani, maamyyrä, oli oikein omissa oloissansa, kaivoi, kuokki ja kantoi vettä kilvan poikien kera. Heli nyppi rikkaruohoja ja puheli tyttösille: — Onko teitä montakin siskoa? Missä sinä asut? Mistä kasveista sinä enimmän pidät? — He vastasivat ujostelematta, ja Heli viihtyi heidän seurassansa.
Kyllikki näki, ettei häntä enää tarvittukaan. Hän uskoi johdon nuorille vieraillensa ja pujahti sisälle avaamaan ja lukemaan äsken tulleita kirjeitä.
Ensimmäinen oli esitelmäpyyntö naapuripitäjään. Melkein huomaamattansa Kyllikki oli joutunut ympäristön "puhujaksi". Aluksi oli lämmin sydän vaatinut häntä jotakin sanomaan kokoontuneelle kylän nuorisolle; sitte hän oli tuntenut velvoitusta, kun häntä kutsuttiin raittiusseuraan avuksi. Ei hän ollut suosiota etsinyt, mutta paljon hän oli sitä saanut kuitenkin. Hän rakasti kansaa, varsinkin nuoria, ja he ymmärsivät hänen tarkoittavan heidän parastansa. Pitäjän vakava vanha väki osotti kyllä alussa jonkinmoista epäluuloa, sillä edellisen opettajattaren kanssa välit olivat olleet kireät sillä taholla. Mutta Kyllikin hurskas, kokenut äiti tasoitti tässä suhteessa tyttärensä tien jo ensimmäisenä loma-aikana, jonka hän vietti Hirvasmäellä. Hän liittyi empimättä pitäjän uskovaisiin, huolimatta erikoissuunnasta, johon he yleensä lukeutuivat. Se avasi sydämiä Kyllikillekin, joka pysytteli loitommalla. Hän puolestaan rukoili uskollisesti Jumalalta viisautta kaikkeen menettelyynsä. Ei ollut suinkaan helppoa säilyttää itsenäisyyttänsä ja kumminkin välttää yksinkertaisten ihmisten loukkaantumista. Eiväthän kaikki vieläkään häntä Jumalan lapsena pitäneet, koska hän hypitytti koululaisia laululeikeissä ja lainasi maallisia runokirjoja nuorille. Varsinaiseen hengelliseen työhön häntä ei myöskään kysytty eikä nähtävästi haluttukaan, ja usein hän kaipasi sitä. Mutta olihan hänellä oma yrttitarhansa, Jumalan pienet taimet, koululapset hoidossansa, ja yhä enemmän ennakkoluulot olivat sitkeimmistäkin vanhemmista hälvenneet, mitä kauvemmin hän uskossa ja rakkaudessa oli tehnyt epäitsekästä työtänsä. Se ainakin oli varma, että hänen käytännöllisiä esitelmiänsä ja sytyttäviä puheitansa enimmät tahtoivat kuulla. Milloin hän innostutti kansalliseen asiaan, milloin raittiuteen, siveellisyyteen, säästäväisyyteen tai muuhun hyvään. Nyt viimeksi hänen puutarhaharrastuksensa levitti laineitansa kylästä kylään. Jo viime kesänä vanhemmat olivat ihastuneet lastensa tuomista kasviksista. Muutamat naapuripitäjäläisetkin olivat joutuneet niitä maistamaan. Eipä ollut heistä hullumpaa. Siinä nyt kirjeessä pyydettiin, että opettajatar tulisi heillekin pitämään esitelmää kasviksistansa.
Kyllikki oli valmis vastaamaan myöntävästi. Helin ja Tapanin vierailu ei ollut mikään este. Voihan hän ottaa heidätkin mukaansa; nuoret pitävät retkeilemisestä, sen hän tiesi.
Sitte hän avasi toisen kirjeensä. Polttava puna peitti hänen poskensa. Maurilta se oli. Samassa hän suuttui itsellensä. Niinhän hän käyttäytyi kuin nuori tyttöhupakko — kypsä nainen, joka jo aikoja sitte oli saavuttanut täyden tasapainon!
Olihan Mauri ennenkin, lasten asuessa hänen luonansa, joskus kirjoittanut muutaman rivin. Asia oli päivänselvä. Heidän tähtensä hän kirjoitti nytkin. Mutta tämä kirje oli pitkä. Kyllikki ihmetteli, mitä se merkitsi.
Mauri kertoi, että hänellä oli Helille ja Tapanille ilmoitettavana tärkeitä asioita, mutta hän piti viisaimpana tehdä sen vasta seuraavassa postissa, jotta Kyllikki olisi kaiken perillä sitä ennen.
Ensinnäkin lasten isoäiti oli kuollut. Tosin he eivät häntä tunteneet, mutta pitihän heidän nyt saada edes viimeinen viesti. Ehkä heidän mielessään silloin oli heräävä monta kysymystä ja ajatusta, entisyyteen kohdistuvaa. Tahtoihan Kyllikki auttaa niiden selvittelemisessä? Ei tämä kumminkaan ollut ainoa asia. Oli toinenkin, paljon arkaluontoisempi.
Maurin täytyi ilmoittaa pojallensa ja tyttärellensä, että heidän äitinsä oli tullut Suomeen. Hänen täytyi, jottei se tieto heitä muulla tavoin yllättäisi.