— Täti, — sanoi Heli yhtäkkiä, nostaessaan punaista myssyä ja kaataessaan kahvia kuppeihin, — ennen sinä ompelit alituiseen uusia kauniita töitä. Kuinka tämä vanha nyt vielä elää?
— Elävät ne minulla vanhat ja uudet. Ei kukaan kuluta, — hymähti Kyllikki. — Sentähden minä en enää ompelekaan itselleni.
— Kyllikillä on monta lasta, joille täytyy ommella myötäjäisiä, — nyökäytti vanha täti päätänsä. — Oppilaat kasvavat isoiksi ja menevät naimisiin. Minä luulen, että hän jokaiselle jotakin antaa.
— Niin, ajatelkaas, kuinka rikas minä olen lapsijoukkoineni! — sanoi Kyllikki iloisesti. — Kuulkaa tuota kopinaa ja kipinää. Nyt pieni väki tulee puutarhatöihin. Teettehän seuraa, Heli ja Tapani?
— Tietysti, — arvelivat nuoret.
— Ensin pidämme aamurukouksen. Minun on tapana kutsua lapset mukaan, kun he tulevat koululle.
Kyllikki kiirehti avaamaan koulusalin ulko-ovea, ja samassa jo työntyikin sisälle lapsiparvi, joka iloisin silmin tervehti opettajatarta ja hänen äitiään ja uteliaasti katseli nuoria vieraita.
Mäkelän Jaakko, joka asui postin vieressä, ojensi opettajattarelle laukun. Kyllikki katsoi; siinä oli lehti ja pari kirjettä. Hän laski ne harmoonin päälle ja istuutui soittamaan.
Virsi, kappale raamatusta, lyhyt selitys, ja harras, yksinkertainen rukous. Helin mielestä tämä oli jotenkin samanlaista kuin kotona. Seura vain oli suurempi, ja isän sijalla toinen — melkein niinkuin äiti, vaikka hän ei ollut äiti. Tapanillekin kotimuistot tulivat mieleen. Mutta isän hartaushetkissä hän oli ulkokohtaisemmin ollut mukana. Täällä, nyt — oi, tuntui kuin tuossa tosiaankin olisi istunut äiti, joka luki ja rukoili suoraan hänen sydämeensä sellaista, jonka oli ollut hyvin vaikea päästä sinne sisälle. Hän tuskin ymmärsi omaa itseänsä.
Lyhyen hetken perästä he olivat valmiit siirtymään ulos työkentälle.