Mutta laiturilta neljä onnellista ihmistä astui ylös rantarinnettä. Vanhus oli käynyt kumaraksi ja ikäänkuin supistunut kokoon; silmistä kumminkin vilkkui entinen pirteys ja lempeys. Kyllikki tädissä Tapani ja Heli eivät huomanneet mitään erikoista muutosta. Yhtä sorja oli vartalo, yhtä joustavat askeleet, yhtä runsas ruskea tukka ja iloiset silmät. Kuka voi uskoa, että hän oli neljäkymmentä täyttänyt?
— Sinä suuri, pitkä poika! — ihmetteli Kyllikki. — Ja sinä Heli — melkein kuin äitisi nuorena.
— Lapsina lähditte ja aikuisina palaatte. Vuodet vierivät nopeaan, — sanoi vanha täti.
— Pääasia, että taas olemme yhdessä, — virkkoi Tapani reippaasti.
Heli ei voinut olla toistamatta ajatustaan: kunpa isäkin olisi kanssamme! Mutta hän ei sitä lausunut ääneen. Tapanin oudolta kajahtava vastaus pani hänet aavistelemaan ja arvelemaan: — Miksi isä ei tule? Miksi ei hän tahdo?
III
KESÄ, JOKA EI TULLUT
Aamulla terveyskahvi odotti pöydällä pannussa punaisen myssynsä alla, jonka reunaa pitkin juoksi parvi mustia akkoja. Se myssy oli suuresti huvittanut Tapania, kun hän oli pieni poika. Voileipätarjottimella oli liina, jonka kulmiin oli ommeltu mansikoita. Siitä Heli oli erityisesti pitänyt.
Oli kolmas aamu siitä kuin nuoret saapuivat Hirvasmäelle. Tuntui niin kotoiselta, ikäänkuin välivuodet olisivat olleet pelkkää unta.
Tietysti täältä uuttakin löytyi. Kyllikin huonekaluissa oli uudet päälliset, kupit olivat uudet, tuossa oli vanhan lisäksi kirjahyllystö, jota ei ollut ennen, ja uusia siinä kirjatkin olivat. Heli muisti toisen esineen ja Tapani toisen. Vähitellen he olivat pitäneet talon tarkastusta ja tiesivät nyt täsmälleen, mikä oli muuttunut ja mikä pysynyt paikallaan kuusi vuotta.