— Minä muistan aivan hyvin, että Mattilan renki ampui jäniksen tästä vasemmalta.
— Ja minä kotona itkin, kun sinä kerroit.
— Tiedätkös, ei se minustakaan ollut hauskaa.
— Nyt näkyy Kaikukallio. Oi, ajattele, kun taas saamme kiivetä sinne! Tahtoisin vielä kerran nähdä revontulet, koko taivaan leiskuvan ja leimuavan. Sen sijaan katselemme kesäyön aurinkoa juhannuksena.
— Kotikosken kohina kuuluu!
He olivat niin riemuissaan, että silmät loistivat ja posket hehkuivat.
"Kotikoskea", vaikka se pienikin oli, ei yleensä laskettu tavallisilla veneillä. Vain ylämaasta tulevat koskiveneet siitä keveästi liukuivat alas. Paikkakuntalaisten venevalkamat olivat kosken kummallakin puolella.
Nyt — nyt soi tervetuliaisina oman kosken hilpeä helske. Ei se ole mahtavaa pauhua kuten suuren kosken pyörteiden ääni. Ei pelota, ei jännitä, ei sytytä kiihkoon. Se vain pulppuaa toivorikkaana, ilontäyteisenä.
Muutamissa hetkissä vene on halkaissut pienet, vilkkaat vaahtilaineet. Joki polvehtii, käännytään mutkasta. Tuolla, tuolla rinteellä tuttu koulu, keltaiseksi maalattu, valkeine pielineen! Ja alhaalla laiturilla — kas, mummutätikin — ja Kyllikki täti, tietysti Kyllikki täti! Nenäliinat liehuivat molemmin puolin. Laskettiin laituriin. Ei Tapani muistanut ajatella, vieläkö hän oli märkä vai joko aurinko ehti kuivata. Helikin heitti tavarat, ja molemmat hyppäsivät notkeasti maihin, jo ennenkuin vene oli kiinnitetty. Ensin edes yksi syleily ja tervehdys, sitte he ottivat vastaan matkakapineensa, maksoivat, kiittivät ja kätellen jättivät hyvästinsä koko veneseurueelle.
— Eikö koululle sopisi poiketa? — kysyi opettajatar ystävällisesti kehoitellen. Mutta Tuomaalla ja isännillä ei ollut aikaa; vain soutajan naama hiukan venyi, sillä kuppi kuumaa olisi maistunut hyvältä. Hän sai paremman tyydytyksen. Isä istui airoihin, ja koska isännät olivat maksaneet kuljettajalle, voivat he rauhassa pistää tupakaksi. Nuorukainen pääsi siis perään kunniapaikalle.