Kyllikki kiirehti ulos. Ovessa hän kohtasi Helin ja Tapanin. — Tänään tulee varmaan ihan kirkas ilta, — sanoi Tapani. — Me menisimme mielellämme Kaikukalliolle. Kyllä minä pidän Helistä huolen, ettei haltija vie — jos mummutäti pelkää, — hän lisäsi hymyillen, isonveljen suojelevalla tavalla.
— Kuka minulle tekisi pahaa enemmän kuin Tapanillekaan? — ihmetteli Heli.
— Ei kukaan täällä, — vakuutti Kyllikki. — Menkää vaan, minun isot lapseni.
Hän kulki eteenpäin nuorten ohi, pyytämättä heitä mukaansa. Muutaman kivenheiton päässä koululta poikkesi polku pieneen metsikköön. Hän astui nopein askelin, pysähtyen hengähtämään vasta koivujen tiheimmässä kätkössä. Hennot lehdet olivat äsken puhjenneita. Kevät huokui maasta, kevät humisi oksilta.
Kyllikki istuutui kivelle ja kätki kasvonsa käsiinsä. Tyynen, voimakkaan naisen koko ruumis hytkähteli pidätetyistä nyyhkytyksistä.
— Minun kevääni ei koskaan tullut — ei koskaan…
Pitkän hetken hän istui siinä. Sitte hän nousi ja ojentihe suoraksi.
— Mutta syksykin on kaunis, syksy täynnä työn rikkautta. Jumalani, kiitos kaikesta!