Kuinka raskasta olla vieras ja yksinäinen koko avarassa maailmassa! Ei ole sielulla kotia eikä sydämellä lepoa ja lämpöä missään. Silloin tulee kaipaus niin suureksi ja pakottavaksi, että se on särkeä kaikki padot ja pidäkkeet. Se särkisikin jos voisi. Miksi ne on rakennettu ylen lujiksi? Ah, oma käsi on niihin kivet kantanut, oma tahto kerran nostanut ne muurit…
Mustapukuinen, suruhuntuun verhottu nainen istui junavaunussa. Tasainen jyskytys ja tärinä tuntui huumaavan hänen hermojansa. Hän oli sairaan näköinen, laiha ja kalpea. Väsymyksen harso himmensi kauniita sinisiä silmiä. Hän sulki ne, ei nukkuakseen, vaan päästäkseen katselemasta yksitoikkoisia maisemia ja mukana matkustavia outoja ihmisiä. Ajatus askaroi sisäisissä maailmoissa, hän näki muistojen näkyjä.
Muistot olivat katkeria, toinen katkerampi toistaan. Margit ei ollut onnesta saanut muuta kuin köyhiä muruja. Mutta onnen jano ja nälkä ei ollut tyrehtynyt. Sekin vaan kasvoi, mitä enemmän pettymykset kasaantuivat.
Mauri Koivun vaimona muinoin…
Se avioliitto oli ollut täydellinen erehdys. Nyt, kehittyneellä ijällä, Margit ymmärsi silloisen itsensä. Kun Raimund Barlitz oli purkanut kihlauksensa, ammotti autius hänen sydämessänsä, niin toivottomana, niin raskaana, ettei hän voinut sitä kestää. Nuoresta koulutytöstä alkaen hänen elämässään tuskin oli ollut mitään lemmentyhjää aikaa. Hän oli aina leikkinyt, mutta tällä kertaa oli tosi käsissä. Jotakin todellista piti myös saada todella kadotetun sijaan. Korkeampia elämänarvoja hän ei tuntenut — ei silloin, eikä vielä nytkään. Ei tuntenut, mutta kenties kuitenkin hämärästi aavisti ja kaipasi. Mikä häntä oli vetänyt Maurin puoleen? Lapsuuden herttainen toveruusko, vai nuoren miehen miellyttävä muoto ja olento, vai sekö pelkästään, että hän sattui olemaan paras käsillä oleva? Tahtoiko hylätty morsian loukatussa turhamielisyydessään näyttää Raimundille, että oli hänellä toisiakin onnen mahdollisuuksia — että ellei Raimund hänestä välittänyt, ei sitte välittänyt hän itsekään? Niin, ehkä nämä kaikki vaikuttimet olivat yhtyneet — Margit ei voinut sitä kieltää. Mutta nyt vasta hän käsitti, että oli pohjemmalla varmaan muutakin ollut. Se mikä hänen sisimmässään oli parhainta, puhtainta ja syvintä, se oli kurkottunut valoon päin. Mauri edusti hänen elämässänsä hyvien voimien kutsumusta. Ah, jospa hän olisi osannut tätä kutsua seurata, menemättä onnettomaan avioliittoon! Eivät he toisillensa sopineet, se oli epäämättömän selvää. Eivät olisi sopineet, vaikka Margit ei konsanaan olisi Raimundia kohdannut elämänsä tiellä. Heidän pohjansa ja koko kasvatuksensa oli niin perin erilainen. Silloin oli suloinen aika, kun he lapsina yhdessä leikkivät… mutta se oli kaukana, hyvin kaukana… Mauri raukka! Margit tunsi säälivänsä häntä koko sydämestään, niinkuin hän kerran oli itseänsä säälinyt Maurin tähden.
Vuosiin ei hän ollut Mauria ajatellut näin kiinteästi. Mutta täällä Suomessa muisto kertasi Margitin suomalaisen tarinan. Ja vaikutus — se entinen, melkein unohdettu, kutsuva ja vetävä — se oli uudistunut ennen tuntemattomalla, värisyttävällä voimalla, vaikka hän ei edes ollut Maurin kasvoja nähnyt.
Hän oli nähnyt ja kuullut muuta, odottamattomia ja käsittämättömiä asioita. Ja paljon, paljon hän oli kokenut välillä, sen jälkeen kuin hän lähti Maurin ja lastensa luota ja lopultakin laski kätensä Raimundin uudestaan tarjottuun käteen.
Olihan hänellä ollut riemunsa ja rikkautensa aika, ensimmäinen aika Raimundin rinnalla, rakkauden kuuma kesä täynnä hehkua ja huumaa. Hän oli tahtonut unohtaa kaiken muun, lastensa ikävöimisen, omantunnon kolkutuksen, kaikki, kaikki… Ehkä se olisi onnistunut, elleivät tulikukkasen lehdet olisi niin väleen varisseet…
Mauri oli hellinyt ja vaalinut nuorta vaimoansa; Raimund oli rakkaudessaan vaativainen ja vallanhaluinen. Mauri oli koettanut kaiken tehdä Margitin mieliksi; Raimund etsi häneltä omaa iloansa ja nautintoansa. Se ilmeni varsin pian, se hämmästytti ja säikähdytti nuorta naista, joka ikänsä oli elänyt itsellensä. Hän yritti oikutella, kapinoida kiemailevalla leikillä ja vihdoin kyynelin taistella omasta tahdostansa, mutta mikään ei auttanut. Raimund Barlitz oli päättänyt johdonmukaisesti kasvattaa ihanan keijusensa kuuliaiseksi, palvelevaksi vaimoksi ja kodikkaaksi emännäksi aito saksalaiseen malliin. Se oli miehelle mukavinta. Nuori rouva oli kumminkin aivan tarpeeksi henkevä, ja seuroissa hän kyllä osasi loistaa puolisonsa rinnalla. Liikanaiseen huvitteluun ulkosalla ei professorilla ollut aikaa eikä halua, ja kotona oli muuta tehtävää kuin pitää seuraa viehättävälle nuorikolle. Sellainen kuului kihlausaikaan ja kuherruskuukauteen. Margit sai tyytyä ja asettua sen mukaan.
Ja Margit antoi tahtonsa taipua. Hän rakasti Raimundia kaikesta huolimatta, sokeasti, rajattomasti, vapisten sen vaaran pelosta, että koskaan voisi hänen ihailunsa menettää. Hän alistui ennen pitkää mihin tahansa. Mieluummin Raimundin orjattarena kuin Maurin hemmottelemana, käsin kantamana! Kehitys tähän tulokseen kävi rajun ja murjovan tuskan kautta, joka masentaessaan ja alentaessaan myös jollakin tavoin syvensi. Itsekäs oli joutunut itsekästä vastaan. Heikompi antautui, sekä tappioksensa että voitoksensa.