Näin hän oli valmistunut melkein ilolla ottamaan vastaan pienen Ilsen, joka syntyi kolmivuotisen avioliiton jälkeen. Margit oli silloin hyvin yksin. Else, Raimundin sisar, oli joutunut naimisiin Müncheniin, ja vanha professoritar oli muuttanut hänen mukanansa. Eipä silti, että Margit olisi anoppiansa erityisesti kaivannut. Tämä ei pitänyt miniästänsä eikä miniä hänestä. Elseä sitävastoin Margit vilpittömästi ikävöitsi. Nyt hänellä oli jäljellä Raimund ainoastaan. Raimundin mielisuosio oli Margitin taivas, mutta hiljaa, salassa hänen sydäntänsä oli alkanut palella. Sen hellyyden, jota Heli ja Tapani aikoinaan olivat perin pintapuolisesti saaneet osaksensa, sen hän nyt tuhlaamalla tuhlasi Ilse lapselle, ikäänkuin vaisto olisi hänelle vihdoin sanonut, että ken rakkautta kylvää, hän sitä niittääkin. — — —
Siellä vaunun kulmauksessa mustapukuinen nainen äkkiä avasi silmänsä, liikahtaen kuin kipeästä pistoksesta.
Ei mitään — muisto vain…
Ilse, Ilse, armas, heleä päivänsäde äidin sumealla taivaalla! Mitä auttoivat kaikki uhraukset Raimundin ihastuttamiseksi? Hän pysyi ennallansa, pikemmin kylmeten kuin lämmeten, nähtävästi tyytyväisenä, vaan ei kiitollisena. Mutta Ilse pienokainen kääri kätensä äidin kaulaan ja peitti suudelmilla hänen kalvenneet poskensa. Margit tuli kuin lapseksi uudestaan, ollakseen onnellinen lapsensa kanssa. Ja lapsi kasvoi, ja Margit seurasi häntä, puhjeten hänen kerallansa uuteen kehityskauteen, kuten umpu kevääseen.
Ennen Ilsen syntymää hän oli yhä taajemmin muistanut kotimaahan jääneitä lapsiansa. Oli alkanut herätä omituinen kaiho, ikäänkuin kipinän polte tuhan alla. Ilsen elämä tukahdutti kipinän. Heli ja Tapani haihtuivat verettömiksi utukuviksi; elävä, likeinen lapsi riitti rakkaus todellisuudeksi äidin sydämelle. Miksi vaan oli Ilse niin hento kuin henkäys, niin autereinen kuin unelma kaikessa elämän täyteydessänsä? Usein oli Margitin sydän pelosta värähtänyt — ja sitte, sitte…
Margitia puistatti. Muisto oli kauhea, ei sitä jaksanut kerrata.
Pienten, tuhatlukuisten olioiden salainen, hävittävä lauma, mistä se oli löytänyt tiensä lemmityn lapsen poveen, miten saanut valtiuden, miten tehnyt tuhonsa niin kätkössä, ettei kenkään arvannut?
Yksitoistavuotiaana Ilse kannettiin kirkkomaahan. Pian sen jälkeen saman tuhon merkit äidissäkin näyttäytyivät.
Suruko sen teki — pohjaton, hillitön, kaikkinielevä epätoivo, joka tempasi valtoihinsa kuin kosken kinahmi? Vai oliko se hänessäkin ollut kätkettynä jo kauvan? Kumpi oli sen suudellut itsellensä toiselta, äitikö tyttäreltä vai tytär äidiltä?
Raimund lähetti Margitin parantolaan. Margit taisteli vastaan viimeiseen asti, Ilsen haudan tähden, jonka läheisyydestä hän ei tahtonut lähteä. "Anna minun olla, anna minun kuolla!" Hän vaikeni vasta, kun Raimund katsoi häntä silmiin, sanoen: "Tahdotko minutkin tartuttaa?" Niiden silmien katse hyydytti pyynnöt ja kyyneleet.