Terveenä tai sairaana, vaikkapa kuolevana — Margitin täytyi päästä kotiin pohjoiseen. Ei edes Ilsen hauta pidättänyt. Hän sähkötti, pyytäen viivyttämään äitinsä maahanpanoa. Joustavuus ja voima tuntui niinä hetkinä palajavan. Hän toimitti pakkaukset, hän järjesti asiansa selvästi ja varmasti. Raimund osti piletin ja varusti hänet runsailla rahoilla, vastustamatta sanallakaan.
Mutta kun Margit oli matkalle päässyt, valtasi hänet uupumus ja samalla tuskainen levottomuus. Oli aivan kuin jokin olisi takaa ajanut. Mikä se on? Mikä?
Kuolemako häntä ajaa? Ei, ei, hän tahtoo kuitenkin elää, kaikesta huolimatta. Hänen täytyy saada puristaa rintaansa vasten kaksi elävää lasta, kaksi nuorta, ihanaa, kukoistavaa.
Sitäkö varten hän siis lähtikin? Ei suinkaan. Hänhän matkusti äitiänsä hautaamaan, osottamaan viimeistä rakkauden ja kiitollisuuden velvollisuutta. Tai — kuka tietää…
Niin, mikä ajaa takaa? Aaveko, sairaiden aivojen luoma harhakuva? Onko se valkea kirje, johon matkalla on kirjoitettu se sama kauhea, joka jo kerran ennen hänet saavutti tällä samalla tiellä? Missä hän olikaan silloin? Niin, Berlinissä. Margit huoahti helpotuksesta, kun hän onnellisesti oli sivuuttanut Berlinin. Ei sillä ole siipiä, ehkei se saakaan kiinni… Mutta se tuntuu ilmassa, se tulee kumminkin, se iskee, se ei armahda — ennemmin tai myöhemmin. Margit heräsi yöllä tuskan hiessä, ja päivin hän oli niin väsynyt, että tuskin jaksoi istua paikallansa, samalla kuin mielikuvitus toimi taukoamatta ja sydän tykytti kuin kuumeessa.
Kirje ei tullut, ei vielä sittenkään, kun hän oli laskenut jalkansa Suomen manterelle. Mutta hän tiesi sisimmässään, että niinkuin hän kerran oli ollut hylätty morsian, hän nyt oli hylätty vaimo.
Kaiken tuskansa hän oli kantanut ulkonaisesti tyynenä kuin kivikuva. Yksikään mukana matkustava ei olisi osannut silmätä kuoren läpi. Mutta ensimmäiset vuokot, joita asemilla tarjottiin kaupaksi, ensimmäiset Suomen vaalealehtiset koivut ja sinervä vesien pilke värähyttivät kummasti hänen sydäntänsä. Jokin alkoi sulaa, lämmetä, pisaroida. Äidin haudalla se tuli kuin tulva hänen ylitsensä. Hän itki niin, että toisten täytyi häntä tukea, ja puoleksi tajuttomana hänet vietiin vaunuihin ja saatettiin tuomaritar-vainajan tyhjään asuntoon lepäämään.
Tavattoman pian hän kumminkin taas toipui. Hän jätti asianajajan haltuun pesänselvitykset ja muut toimet ja ponnistautui liikkeelle.
Matka vei siihen pitäjään, jossa hänen lapsuuskotinsa oli ollut — ja Maurin koti, Lehtoniemi.
Niin kauvan kuin hän oli junassa, tuntui taas sama takaa-ajon tuska, vielä entistäkin voimakkaampana. Oli kuin luonnon välttämättömyys, että tällä matkalla sen valkean paperin täytyi saavuttaa hänet. Sillä siihen taloon, jota kohden hän kulki, juuri siihen hän itse kerran oli lähettänyt samanlaisen. Hyvä Jumala — oliko se todellakin ollut yhtä julma? Mikä lapsi, tekojensa kantavuutta aavistamaton, hän olikaan silloin! Mutta nyt… Karmiva kauhu puistatti Margitia. Nemesis divina — taivaan kosto — se tulee, se viskautuu hänen ylitsensä nyt kohta, millä hetkellä tahansa…