Vasta astuessaan junasta koulukaupunkinsa asemalla, hän selvisi tuskanhuumeestansa. Mitään ei ollut tapahtunut vieläkään. Jännitys laukesi, mutta tilalle vaihtui jälleen sanomaton, herpaiseva uupumus.
Hänen täytyi hotellissa levätä vuorokausi, ennenkuin hän jaksoi eteenpäin. Äkkiä hän käsitti, mikä hullun yritys koko tämä matka oli. Kuinka hän voisi näyttäytyä Maurille ja hänen uudelle vaimollensa? Mitä sanoisivat lapset? Ja mitä hän oikeastaan tahtoi heistä? Hänen he eivät enää olleet. Ei hänellä ollut ketään koko maailmassa. Sairas, hylätty, yksinäinen raukka…
Illan itkettyään hän lepäsi yön ja meni toisena aamuna etsimään jotakuta, joka voisi kertoa Maurista ja lapsista. Entä jos he eivät enää eläneetkään? Entä jos —
Hän sai tietoja. Mauri oli tohtori, oppinut, etevä mies. Tätä nykyä hän kyllä asui lapsineen Lehtoniemessä, vaikka he yleensä paljon olivat oleskelleet pääkaupungissakin. Naimisissa hän ei ollut.
— Kuka on lapsia hoitanut? — ihmetteli Margit.
Sekin hänelle kerrottiin. Hän sai kuulla vanhasta Kotirannan rouvasta ja Kyllikki neidistä, jonka koulussa Pohjanmaalla he olivat aluksi käyneet. Helsingissä he olivat asuneet isänsä kanssa täysihoitolassa, ja nythän he olivat jo melkein aikuiset. Miellyttävän näköisiä sieviä lapsia muuten.
Se matami, joka tämän kaiken kertoi, oli aikoinaan ollut Lehtoniemen "kaupunki-asiamies", ja taisi olla vieläkin. Hänen puutalonsa oli entisestään rapistunut, itse hän oli lihonnut pyöreäksi kuin kerä, ja kieli liikkui yhtä nopeaan kuin parhaan ijän päivinä.
— Kuka rouva on, joka kysyy? — sanoi hän vihdoin tutkistellen.
— Olen kaukainen sukulainen, — vastasi Margit lyhyeen.
Eikä hän hennonnut lakata kysymästä vieläkään.