— Minkätähden tohtori ei ole mennyt naimisiin?
— Minkäkötähden? — Matami levitti silmänsä selälleen. — Ei rouva taidakaan tietää, ettei hän mikään leskimies ole. Hänellä on vaimo ulkomailla. Mikä lie ollut, hetale, joka karkasi kotoansa. En minä häntä sattunut näkemään kuin sivumennen.
— Tohtori on varmaan hyvin katkera sille rouvalle, — sanoi Margit. Hänen täytyi ponnistaa voimiansa, estääkseen ääntänsä vapisemasta. Joka hetki hän pelkäsi tulevansa ilmi. Mitä sitte, jos olisi tullutkin? Ei, hän ei tahtonut, ei voinut.
Matami niisti nenäänsä.
— Ei semmoisia asioita meikäläinen tiedä. Hyvä mies hän vaan on. Aika kyydin olisi tarvinnut mokoma rouva. Eikä Jumala jätäkään rankaisematta. Minkä teki, sen edestään löytää.
Margitin kalpeilta poskilta viimeisetkin veret olivat paenneet. Hän jätti hyvästi ja lähti.
Taas hän istui nyyhkien hotellihuoneessansa. — Eikö sitte ole armoa ollenkaan? Eikö mitään armoa? Minähän olin niin nuori ja kokematon, lapsi vain. He heittävät kivillä minua, he tuomitsevat ankarasti, ja he sanovat, että Jumalakin tuomitsee. Kaiken onnen on elämä ottanut minulta, eikä kukaan sääli… Enkö jo tarpeeksi ole kärsinyt?
Näin lähellä päämäärää — ja nytkö oli käännyttävä takaisin? Uskalsiko hän mennä Maurin kotiin?
Mutta eihän siellä ollut tuota toista, jota hän eniten oli pelännyt. Miksi Kyllikki oli muuttanut Pohjanmaalle? Miksi hän ja hänen äitinsä olivat uhrautuneet Maurin ja lasten hyväksi, vaikka Mauri ei tahtonut mennä naimisiin? Margit pudisti päätänsä. Hän ei voinut mitään käsittää.
Kuinka tahansa — hän tilasi iltapäivällä ajurin ja lähti vaikealle retkellensä.