Voiko kenkään kertoa hänen sielunsa taistelua ja yltyvää levottomuutta, mitä pitemmälle matka joutui? Illansuussa hän näki tutut seudut edessään. Ei hän arvannut, että toiset ajoneuvot olivat vähäistä varhemmin hänen edellänsä kulkeneet Lehtoniemeen. Ei hän aavistanut, että eräs juna, jonka vihellyksen hän hotellinsa parvekkeelta kuuli, oli vienyt hänen lapsensa kauvas pohjoista kohti. Hän maksoi ajurinsa alitalon luona ja pysähdytti kujalla naisen, joka kantoi maitoastiaa. Tältä hän kuuli, että lapset olivat juuri matkustaneet pois. Nopea päätös seurasi tätä odottamatonta tietoa: — Hyvä, minä riennän jäljessä! Sittepä tapaan heidät, tarvitsematta kohdata Mauria. Ja koska Kyllikki ei olekaan Maurin vaimo, ei olekaan äidin rakkautta riistänyt lapsiltani, niin — niin en voisi ketään löytää, jonka luoksi mieluummin pakenisin. Hän on auttanut muita turvattomia; ei hän minuakaan aja ulos. Aina hän oli niin tyyni ja viisas, hyvä ja iloinen. Oi, ehkä Jumala kuitenkin vielä armahtaa minua. Kyllikki varmaankin armahtaa, ja hän oli niitä, jotka tuntevat Jumalan…
Ajatukset risteilivät nopeammin kuin voi niitä lausua. Margit kyseli ja vaimo vastasi. Heli neiti oli tarkoin hänelle jutellut, miten he aikoivat matkustaa.
Margit oli nyt valmis, mutta ei kuitenkaan vielä kääntynyt takaisin. Parin kivenheiton päässä Lehtoniemen koivut viittailivat. Eihän kukaan näe, jos hiivin pihalle, jos kuljen rantaan, jos polkua myöten palajan kylään…
Siinä se seisoi paikallaan, kaunis, tuttu rakennus, niin kodikkaan ja rauhaisan näköisenä kuin kutsuva tyyssija turvattomalle. Eräästä ikkunasta pilkotti valo. Mauriko siellä? Sydän läikähti oudon lämpimäksi. Hänet valtasi polttava halu rientää tuonne sisälle, painua polvilleen Maurin eteen, pyytää ja saada anteeksi. Hän, vaativa ja ylpeä Margit! Surullisesti hän hymähti. Siitä Margitista ei ollut enää mitään jäljellä. Hän oli kuin murtunut ruoko, elämän myrskyjen taivuttama ja taittama.
Mutta ei — eihän siellä ollutkaan se silloinen Mauri, Koivun ja Lehtoniemen isäntä. Siellä oli oppinut tohtori Mauri Koivu, vieras mies, joka oli luonut uransa ja omalla tavallaan ottanut onnensa. Naimisiin hän ei tahtonut enää mennä entisten haikeiden muistojen tähden. Kerranhan hänen onnensa turmeli vaimo, Margit, kurja nainen, joka "karkasi" kotoansa, jonka jälkiä katkerat ajatukset ja raskaat syytökset kirouksen henkinä seurasivat…
Kuuro ja sokeahan hän oli ollut, Margit poloinen! Eikö hän ollut niitä mustia aaveita tuntenut ympärillänsä? Niin, "minkä teki, sen edestään löysi". Joka ne sanat sanoi, hän oli oikeassa. Armoa ei ollut.
Margit säpsähti. Ikkunassa kasvot! Maurinko? Samassa silmänräpäyksessä hän väistyi puiden varjoon ja kiirehti pois, pysähtymättä ennenkuin alhaalla rantapolulla. Siinä hänen täytyi hengähtää. Ahdisti niin oudosti. Hän istahti rantakivelle. Tumma vesi päilyi hänen jalkojensa juuressa.
Kerran välähti ajatus: Tuolla olisi hyvä levätä! Samassa Margit sitä pelästyi ja nousi kulkemaan eteenpäin. Hän muisti taas äsken heränneen lohdullisen toiveen: Kyllikki ja lapset eivät työnnä luotaan.
Polkua pitkin hän saapui sinne, mistä toinen oikotie lähti Tuomarilaan päin. Hän kulki aidalle asti. Siinä hän seisoi, katseli portin takaa vanhempainsa entistä kotia, puistoa, kallioita, nurmikoita. Kääntyi sitte pois, pyyhkiellen kumpuavia kyyneleitä.
Kestikievaritalo oli kirkolla. Yö joutui, hänen täytyi kiirehtiä. Tie vei hautausmaan ohitse. Ei Margit enää kammonnut hautoja niinkuin nuorena muinen. Ilsehän lepäsi haudassa, ja hänen omat vanhempansa. Hän poikkesi kalmiston portista sisään, tietämättä itsekään miksi. Ehkä vaan levähtämään. Koditon kulkija oli niin väsyksissä.