Eräältä rautaristiltä hän luki nimen: "Matleena Mäkeläinen." Alla oli lause: "Hän on meidän rauhamme."
Matleena? Muisto kohosi esiin. Se vanhus, joka veisasi virsiä ja jolle kerran vietiin lahjaksi pieni taulu, "Via dolorosa", koska Margit ei sitä tahtonut nähdä. Kuinka kirjoittikaan Mauri hänelle ratkaisun hetkenä? "Torjuit kuvan pois, mutta et voinut torjua kotimme onnettomuutta. Me olemme 'tuskien tietä' kulkeneet." Muutakin Mauri kirjoitti silloin. Hän kutsui vaimoansa takaisin, vaeltamaan "valkenevaa tietä"…
Se oli kaikki nyt niin selvänä hänen edessänsä. Hän muisti myöskin Matleenan, joka ei närkästynyt nuoren emäntänsä epäystävällisestä käytöksestä, vaan tuli hädän hetkenä avuksi öitä valvomaan hänen lastensa vuoteiden vieressä.
Ja hänelle selvisi siinä istuessaan, että nämä ihmiset eivät voineet katkeruutta kantaa. Heissä asui jokin ihmeellinen voiman ja rakkauden salaisuus.
" Hän on meidän rauhamme."
Kuka hän? Jeesus, jonka nimi oli heille kallein.
Hautausmaan hiljaisuudessa tuntui tuuli huutavan ja humajavan: "Margit, Margit, palaja takaisin, tule vaeltamaan valkenevaa tietä!"
Ei se enää ollut kutsumus Maurin luo. Sen sillan olivat välivuodet aikoja sitte särkeneet kummaltakin puolelta. Se oli kutsu hänen helmaansa, joka on "meidän rauhamme."
Sanomaton ikävöiminen täytti Margitin sydämen. Oi, jos ei olisi myöhäistä, oi, jos voisi vielä!
Mutta yö tummenee, kalmiston varjot pitenevät. Ja hän, Margit, hän tietää hävityksen voimien asuvan povessansa. Hän tietää, että koko tämä matka on kuoleman uhittelemista.