Hän nousee äkisti ja lähtee kiirehtimään kievaria kohti. Niin, kiire on, kiire, sillä hän aikoo ehtiä lastensa luo, maksoi mitä maksoi…
* * * * *
Tässä hän nyt oli matkalla, tässä hän nyt istui junavaununsa nurkassa. Hänen hengityksensä rupesi kulkemaan lyhyeen ja kiivaasti, hän ikäänkuin haukkoi ilmaa. Lähinnä istuva matkustaja riensi hakemaan vesilasia ja ojensi hänelle.
— Kiitos, — hän sanoi, — en tiedä mikä minulle tuli. Nyt voin jo paremmin.
— Vieläkö haluaisitte jotakin? — kysyi matkatoveri.
— En, kiitos, en mitään.
Rauhan ja onnen jano ja nälkä vain pyysi ja huusi tyydytystänsä. "Oi, edes muutama pisara, ennenkuin päiväni sammuu!"
Ei hän enää tuntenut takaa-ajajaa. Ei hän kysynyt, oliko matkalla hänen kintereillään se valkea, pelätty kirje vai eikö. Koko kaipaus, koko kiire kurkottui eteenpäin, eteenpäin… Kyllikin turviin ja Helin ja Tapanin, rakastettujen, kaivattujen lasten luo! Mikä sitte seuraa, se seuratkoon…