Kaikukallio kohotti komeana havumetsäistä harjaansa yli ympäröivien pikku vaarojen. Sen laelta oli vapaa näköala ainoastaan yhtäänne päin; muualla kaikkialla raivaamaton metsätiheikkö seisoi läpitunkemattomana vartiostona, jos minne yritti katsoa. Tapanissa se aina herätti halun heiluttaa kirvestä ja avata etäisyyksiä. Helin mielestä oli turvallista, ikäänkuin selkänoja takana, kun istui paadella, silmät luotuina alas koskilaaksoon. Molemmat he lapsuudestansa asti olivat rakastaneet Kaikukalliota. Tapani rakasti sen jylhää voimaa, Heli sen salaperäistä runollisuutta. Kansakoulu pilkotti sivulta päin ystävällisenä, iloisen vaaleana. Erämaan tunnelma suli kodin viihtyisän rauhan tuntuun.
Tänä iltana he olivat kahden siellä ylhäällä. Kyllikki oli sanonut, että juhannuksena kokoonnutaan joukolla, poltetaan kokko ja tehdään teetulia, lauletaan kylän nuorten kanssa ja riemuitaan, jotta metsä raikaa. Nyt hän oli jäänyt kotiin äitinsä luo.
Veli ja sisar istuivat rinnakkain sillä kohdalla, josta näköala aukeni laaksoon. Viulu oli Helin vieressä kalliolla, mutta soitto oli unohtunut. Hän kuunteli kosken kehtolaulua, joka hillittynä, unelmaisena kohosi syvyydestä. Virta polveili, kadoten metsän peittoon. Joku kevätvihanta vainio aukeni puiden välistä, joku harmaa lato, joku hakattu raja, ja koulu, ainoa näkyvä asuinrakennus; muuten tuskin voi aavistaa ihmisten läheisyyttä. Kylät kätkeytyivät Kaikukallion vartiomuurien taakse.
He olivat jo kotvan istuneet äänettöminä, katseet uponneina siniharsoiseen maisemaan.
— Ei aurinko tule, — sanoi Heli vihdoin.
— Odota, kohta se näkyy.
Läntisellä ilmanrannalla lengotti tumma pilviryhmä, joka oli kätkenyt valkeuden. Muualla taivas kuulsi puhtaan sinertävänä.
Tapani murenteli käsissään haurasta kiviliuskaa, kallionkolosta nostettua. Heli sormieli suokukan vartta ja katseli hellästi pientä vaaleanpunaista kelloa, joka liian varhain oli auennut, luullen kesän jo tulleen. Mutta yhtaikaa he molemmat huudahtivat: — Katso!
Aurinko sousi esiin kuin kirkas kultainen laiva. Taivas ympärillä oli kimalteleva meri, pilvet saaria ja vieraita mantereita. Se oli yläilmojen satunäky. Mutta maailma alhaallakin näyttäytyi ihmetenhossa. Tummat metsät vilkastuivat valotäpläisiksi. Koulun ikkunat välkkyivät kuin rivi tulikipunoita. Muutos koko luonnossa oli yllättävä ja valtaava.
Kun Tapani ja Heli viimeksi tällaista näkivät, olivat he lapsukaisia. Kaunis kuva oli jäänyt muistiin, mutta kauniimpi kumminkin oli todellisuus.