— Ei ole yö eikä ole päivä, — alkoi Heli pitkän, ihailevan vaitiolon jälkeen.
— On valkea yö, — sanoi Tapani.
Heli ihastui Tapanin lauselmasta. — Niin, ihana, valkea yö!
Oli vaikea saada sanoiksi tunteitansa; hän alkoi laulaa hyräillä:
— "Kesäaurinkos kanssa mä valvonut oon ja viettänyt yötöntä yötä, ja vaipuen vienohon haaveiloon vain katsonut Luojan työtä…"
Heli ajatteli, miten ihanan maailman Luoja oli luonut ja miten ihmeellistä varmaan olikaan tuolla ylhäällä, taivaan kultakartanoissa, jotka hohtivat vielä aurinkoakin armaampina. Juuri hän aikoi sanoa sen veljellensä. Olisi hän muulloin arkaillut, olisi pelännyt, että Tapani hyvin vähän oli kotiutunut noihin kaukaisiin kartanoihin — mutta nyt tuntui niin lämpimältä, aivan kuin sydämet olisivat sykkineet yhteen, aivan kuin he olisivat täysin ymmärtäneet toisiansa…
Silloin Tapani tempautui irti lumoista.
— Ei, haaveilu ei hyödytä mitään. Laula parempaa. "Intoa reimaa", "voimaa, vilppautta", — onhan sitäkin samassa laulussa.
Heli katsoi häneen nuhdellen. Miksi Tapani särki heidän utuisen, auvoisan tunnelmansa? Miksi hän puhuikin niin äänekkäästi, aivan kuin uhalla ajaakseen siskonsa unelmat pois — ja ehkä omansakin?
— Pidätkö minusta, Tapani? — kysyi hän vakavana.