— Sinä Heli et saa ruveta vetisteleväiseksi.
Mutta Heli yhäti katsoi häneen totisin silmin.
— Mikä sinun on, oma veikko? Joskus olet minulle hyvä ja hellä, joskus taas on kuin tekeytyisit toiseksi. Sinä puhut sellaista, että minun korvissani särisee. Mitä pahaa haaveissa on?
— Joka on reipas ja voimakas, se jaksaa kantaa suruja, mutta liian herkkä sydän ei jaksa.
— Eihän meillä ole suruja nyt.
— Eikö? — Tosiaankin Tapanin ääni särähti tai kalskahti.
— En minä tiedä. — Heli kummasteli, mitä veli tarkoitti. — Ei suruja, mutta ikävä minun on ja samalla onnellinen olla.
— Voi voi Heli…
Jos Tapani olisi ollut toisenlainen, olisi Heli mielellänsä kertonut jotakin. Hän olisi kuiskannut kirjoittaneensa runon. Näin se alkoi:
Kuin utukuva on mun ystäväin, kuin unelma hän väikkyy mielessäin, niin suloinen, niin kaukainen kun kesäyönä päivä on, ja saavuttamaton kuin vieno henki kevättuulosen…