Nyt ei hän voinut sitä kertoa Tapanille eikä kellekään, ellei joskus Kyllikki tädille. Tapani olisi vain nauranut ja sanonut pelkäksi tyhmäksi loruksi, koska Heli ei milloinkaan ollut nähnyt sitä ystävää. Mitä siitä? Se oli Helin oma, kaunis salaisuus. Ei, ei hän rohjennut Tapanille ilmaista näitä eikä muita mielikuviansa ja tunteitansa. Paras pitää yksin kaikkityyni.
Olisi Tapanikin puolestansa mielellään avannut ajatuksensa Helille. Toisaalle ne kyllä kulkivat kuin sisaren hiljaiset haaveet.
Hänen sydämellään oli raskas paino. Jotain oli tekeillä; hän aavisti Kyllikin vakavista, peitetyistä sanoista outoja asioita. Mutta mitä, mitä? Sen täytyi koskea tuota heidän elämänsä synkkää varjoa, johon ei kukaan sanoilla kajonnut. Se varjo oli seurannut Tapania varhaisesta asti, siitä asti kuin vanha Pekka kerran pellolla sanoi uudelle rengille: "Ettäkö miksei talossa emäntää ole? Etkö sinä vielä ole kuullut, että 'muni, muni musta kana valkoisen linnun pesään'? Olihan täällä semmoinen. Jätti, hylky, hyvän miehen ja lapsensa ja meni mihin lie mennyt, jollekin ulkomaan herralle. Kyllä oli synti ja häpeä — vaikka hyväksi se näille tuli. Se ihminen oli isännän onnettomuutena, ja nyt on rauha talossa." Pekka ei huomannut poikaa, joka istui kuhilaan takana, ennenkuin oljet kahahtivat; silloin heti keskustelu pysähtyi. Ei Pekka koskaan puhunut lapsille pahaa heidän äidistänsä. Monet muut sen sijaan eivät ymmärtäneet sääliä. Tai ehkä he säälivät ja juuri siksi puhuivatkin. Kauheita ihmisiä! Jos äiti olisi maannut kuolleena haudassa, olisi voinut itkeä ja ikävöidä. Nyt teki mieli vain nyrkkiä puida. Tapanin täytyi vihata sitä, joka oli tehnyt isän onnettomaksi. Ei koko maailmassa hän ketään niin rakastanut kuin isää.
Niin, isää — ja Kyllikki tätiä. Monen monituista kertaa hän jo poikana oli ollut ihan katkera Jumalalle. — Miksi minulla on niin huono äiti? — hän ajatteli. — Miksi Kyllikki täti ei voinut olla minun äitini? Kaikkien on hyvä olla siellä missä Kyllikki täti on. Hänen pitää tulla meille ja aina olla meidän kanssamme.
Tapani oli viisas ja vilkas poika. Hän kuuli, huomasi ja sovitti yhteen paljon asioita. Ennen pitkää, nuorukaisijän kynnyksellä, hän yhtäkkiä tajusi, että isä ja Kyllikki täti olivat toisiansa rakastaneet, mutta nyt tahallaan välttivät kaikkea tapaamista. Jospa hän vain olisi saanut tietää enemmän! Jospa joku olisi hänelle kerinyt auki tuon salaisuuksien vyyhden, jonka lankoja hän itse hapuroiden turhaan yritti selvitellä!
Hän arvasi, ettei Heli tietänyt menneistä tapauksista juuri mitään. Heillä oli ollut äiti — eikä enää ollut. Siinä kaikki. Mielikuva tästä äidistä oli Helin ilo ja ihastus.
Kuinka hän saattoikin olla niin viaton ja tietämätön ja utelematon? Kyllikki kuului hänelle selittäneen, että äiti oli ollut kuin heleä päivänkukka tai kaunis perhonen, joka ei osannut elää kylmässä pohjolassa. Hän oli mennyt etelään ja saanut siellä uuden kodin. Oli surullista, että hän niin lähti pois, mutta lasten piti kumminkin rakastaa häntä, vaikka eivät näkisi milloinkaan eivätkä kuulisi hänestä enempää kuin kaukaisesta sadusta, joka häipyi menneisyyden hämäriin.
Hyvä, armas Kyllikki täti — niin hän puhui Helin tähden. Tapanin silmiä ei mikään kaunistelu sokaissut. Joskus teki mieli armotta repiä rikki Helinkin hämähäkinverkot. Teki mieli olla kova ja häijy ja sitte surra ja itkeä sydämensä sulaksi, käsi siskon kaulaan kiedottuna.
Siinä he istuivat vieritysten. Kumpikin halusi puhua, ja kumpikin vaikeni. He rakastivat toisiansa hyvin hellästi, mutta sydänkätkönsä he peittivät toisiltansa.
Aurinko rupesi kallistumaan metsän rantaa kohti. Ei se täältä näkynyt täyttä yötä. Nyt se souti kultalaivana aavalla, kirkkaalla taivasmerellä; pilvisaaret olivat jääneet taakse, mutta satama jo lähestyi.