— On kai aika mennä kotiin, — sanoi Tapani.
— Joko?
— Etkö näe, aurinko laskee.
He nousivat ja rupesivat kapuamaan alas jyrkkää rinnettä, siitä, mistä oli lyhin, tietön matka, suoraan koskelle. Se oli ollut heidän tapansa entisaikaan, ja nytkin se johtui kuin itsestään. Heli piteli varovaisesti viulua, jonka hän turhaan oli kuljettanut mukaansa. Tapani puheli huomispäivän suunnitelmistansa. Tädin puutarhassa hän tietysti aikoi työskennellä, ja sitte hän oli päättänyt lähteä kasviretkeilylle. Oli juuri paras pajulajien kukinta-aika.
Mutta Heli ei päässyt irti yön tunnelmasta. Hänen mielikuvituksensa loihti milloin keijukaisia kalliokomeroihin ja ritareita metsiin, milloin enkeleitä leijailevien pilvien päärmeille. Kun he ehtivät kosken rannalle, pysähtyi hän.
— On niin kaunista, minä jäisin tänne vielä.
— Ei minua ollenkaan haluta.
— Minä jään yksin — vähäksi ajaksi, Tapani.
Tapani muisti luvanneensa suojella siskoa; mutta totta oli, mitä Kyllikki vakuutti: ei täällä pahantekijöitä kulkenut. Sitäpaitsi he eivät enää olleetkaan vuorella eivätkä metsässä, vaan melkein kotirannassa, oman talon ulottuvilla.
— En minä jätä sinua, — sanoi Tapani kuitenkin.