— Viivy sitte vähän aikaa, vähän vain. Minä soittaisin tuonne kosken kuohuun.
Tapani kiipesi ylemmäksi kivelle; Heli istuutui virran partaalle, virittäen vienon, kaihoisan kansanlaulun sävelmän.
Hän soitti — ja äkkiä kirkaisi. Tapani, joka odotellessaan oli rauhassa tutkinut kiviä, kavahti pystyyn säikähtyneenä, rynnätäksensä avuksi, käsittämättä mitä oli voinut tapahtua. Samassa hän näki Helin vieressä mustalla hunnulla verhotun naisen, ihan kuin maasta kohonneena. Kohta Tapani tyyntyi, mutta ymmärsi hyvin, että Heli oli pelästynyt kesken unelmiansa. Nainen näytti tosiaankin kuin kuoleman haamulta. Hän oli varmaankin tullut Helin takaa, rantatietä pitkin tai metsäpolkua kylästä. Eihän se oikeastaan mikään ihme ollut. Täällä liikkui paljo matkailijoita, varsinkin myöhemmin, juhannuksen aikaan, ja kaikki he tahtoivat nähdä auringon laskua tai nousua vaaralta. Mitä vieras ajattelikaan tyttö hupakosta, joka yöllä soitti viulua kosken kohinassa ja kirkui nähdessään surupukuisen ihmisen?
Tapani oli muutamalla harppauksella rannassa, tervehti kohteliaasti ja kysyi, voisiko hän opastaa jonnekin päin. Heli, tulipunaisin poskin ja häpeillään, sopersi anteeksipyyntöä. Mutta nainen ei saanut huuliltansa sanaakaan, hän vaan katsoi ja katsoi heitä, mielenliikutuksesta väristen.
— Oletteko sairas? — kysyi vihdoin Tapani, jonka mielestä naisen käytös oli varsin omituinen.
— Olen, — hän vastasi. — Matka väsytti minua.
— Saanko kysyä, missä olette asuntoa?
— Minulla ei ole asuntoa. Me myöhästyimme, ja miehet jäivät yöksi torppaan. Jätin tavarani sinne ja lähdin kävelemään.
Yhä oudommalta Tapanista tuntui. Oliko tämä nainen järjissänsä? Alati hän tuijotti heihin molempiin, kysymyksiin vastatessansakin.
— Heli, — sanoi Tapani, kääntyen sisarensa puoleen, — lähde sinä kotiin, varmaan Kyllikki täti jo odottaakin. Minä koetan olla vieraalle avuksi. Ehkä te haluaisitte —