Enempää hän ei ehtinyt. Naisen koko olento oli muuttunut siinä tuokiossa, jolloin Tapani lausui sisarensa nimen. Kiihkeästi hän levitti käsivartensa, ja ennenkuin Heli ja Tapani osasivat mitään ajatella, oli hän yhdellä syleilyllä temmannut heidät rinnoillensa.
— Heli, Tapani, minun lapseni! Tiesinhän sen, tunsinhan teidät heti. Minä olen teidän äitinne.
Jos vuori olisi auennut, jos koski olisi astunut ulos uomastansa, jos metsä olisi ruvennut puhumaan, ei olisi tapahtunut suurempi ihme.
Heli alkoi vapista ja nyyhkyttää. Kesti kauvan, ennenkuin hän sai ääntäkään huuliltansa, ennenkuin hän voi uskoa, ajatella tai käsittää mitään. Hämmästyksen, pelästyksen ja järkyttävän ilon sekasorrossa hän tarrautui vain yhteen sanaan:
— Äiti, äiti, äiti…
Hän toisteli sitä sanaa kuin kaunista, ihmeellistä säveltä, joka kerran saatettuna kaikumaan ei voi heretä. Hän lepäsi Margitin syleilyssä, irtautumatta. Tapani oli ponnahtanut syrjään, mutta noista molemmista toisista ei kumpikaan edes huomannut sitä.
— Heli, lapseni, rakkaani…
— Minä en ymmärrä, äiti, kuka sinä olet ja mistä sinä tulit… Oletko sinä hän, jota minä olen ikävöinyt? Äiti, ethän mene pois koskaan enää? Ethän koskaan?
Tapanin rinta kohosi ja laski. Hän oli kalpea ja sanaton.
— En eroa sinusta, en. Oi kiitos, Heli, tahdotko olla minun luonani aina?