Margitin ympäriltä hävisi menneisyys ja tulevaisuus. Hän tiesi vain pitävänsä sylissään nuorta ihmisolentoa, joka oli veri hänen verestänsä, jonka kasvoista katsoi hänen oma nuoruuskuvansa ja kuolleen Ilsen kuva. Ja tämä lapsi rakasti häntä, tuntematonta, yksinäistä, rakasti veren vaistolla, sydämen kaipuulla, pyytäen häntä jäämään ainiaaksi!
Miksi hän ei olisi luvannut? Miksi hän ei olisi ottanut vastaan haikertavan rakkausikävänsä tyydykettä, kuten janoinen kuumeisilla huulillansa siemaa lähteen virvoittavaa vettä? Senkötähden, että tämä tyttö oli toisenkin lapsi kuin hänen, — sen miehen, jonka hän, Margit, oli jättänyt? Vai siksikö, ettei vielä ollut ehtinyt Wienistä se takaa-ajava kirje, jota hän oli kauhulla odottanut — kirje, joka lopulta ehkä ei saapuisikaan? Vai rintansako vuoksi, jossa kuoleman pienet kätyrit elinvoimia jäytivät? Ah, kuka muistaisi kuolemaa, kun nuori elämä sylissä sykkii? Kuka muistaisi miestä, jonka itse on hylännyt, tai toista, jonka hylkäystuomiota vapisten vartoaa, niinä autuaina silmänräpäyksinä, jolloin on äidiksi tullut ja painaa armaan lapsen ensi kerran sydämellensä? Nyt juuri, nythän Heli syntyi hänen omaksi lapseksensa…
Mutta mitä Margit ei muistanut, sen muisti kalpea, synkkäkatseinen poika, joka vahvalla kädellään kouristi puunrunkoa, voidaksensa pystyssä pysyä.
— Heli, — sanoi hän äänellä, joka soi vieraalta hänen omissakin korvissansa, — Heli, tule pois!
Margit kohotti päänsä. Kuka puhui? Ah, Tapani, hänen poikansa! Mutta Heli puristi häntä kaulasta yhä kovemmin ja kiihkeämmin.
— Ei, ei, Tapani, en tule, minä olen löytänyt äitini…
Hänen katseensa oli kuin uneksivaisen, ja huulilla suloinen hymyily.
Silloin Tapani päästi kätensä puusta; hän ei tarvinnut tukea enää. — Me menemme nyt heti Kyllikki tädin luo, — sanoi hän varmasti. — Vieras, laskekaa irti Heli!
Säikähtyneenä, neuvotonna Margit koetti irroittaa hänen käsivarsiansa. Se ei onnistunut, ne olivat kuin suonenvetoisessa kouristuksessa. Tytön silmissä oli luonnoton kiilto. Hän ei ollut tavallisessa olotilassaan.
— Mitä te olette tehnyt hänelle? — Tapani tuijotti kauhistuneena Heliä. Sitte hän yhdellä tempaisulla veti hänet puoleensa. — Sisko, älä itke noin! Minä vien sinut kotiin.