Hellästi vaalien hän lähti kuljettamaan nyyhkivää, värisevää tyttöä, suomatta enää sanaa tai katsettakaan yksinäiselle naiselle, joka jäi rannalle seisomaan.
Kun he astuivat ylös koulun mäkeä, nousi aurinko. Heleä, kultainen valo valahti yli maiseman.
Helin itku taukosi. Silmät laajenivat, ja sama onnellinen hymy, jonka Tapani äsken oli nähnyt hänen huulillansa, valaisi taas uneksivia kasvoja.
— Niin, nyt on valkea yö, Tapani, ihana valkea yö, sillä minä löysin äitini… Sano, löysitkö sinäkin?
Tapani käänsi pois päänsä, taistellen liikutustaan vastaan. — Sisko raukkani, sinä olet liian väsynyt. Tule nyt vaan Kyllikki tädin turviin!
Saatuaan Helin sisälle hän edellä riensi naputtamaan Kyllikin ovea. — Täti, ole hyvä, nouse! Minulla on tärkeätä asiaa.
Kyllikki kavahti vuoteestansa ja heitti aamupuvun yllensä. Tapani viittasi hänelle ja kuiskaten kertoi kiireisesti yön yllättävän tapahtuman. Hetken he neuvottelivat. Sitte Tapani jätti Helin Kyllikin hoitoon ja viipymättä palasi ulos. Hänen piti toimittaa isällensä sähkösanoma, nyt heti. Suoraan kylään — siellä tutun talon poika valveille — sitte pikaviesti lähimmälle lennätinasemalle, jonne kylläkin oli matkaa… "Riennä luoksemme. Vieras täällä. Huolehdimme Helin tähden. Tapani." Hän riipaisi sanat nopeasti taskukirjansa lehdelle.
Mutta portille päästyään hän pysähtyi eikä kääntynytkään kylän tielle. Pingoittuneet piirteet lientyivät. Hän hipaisi kädellään silmiänsä.
— Niin yksin hän jäi rannalle… Kuinka hän näytti murheelliselta ja onnettomalta… Hän oli kumminkin minun äitini!
Tapani lähti juoksemaan rinnettä alas.