— Ettei hän vaan olisi horjahtanut koskeen tai nääntynyt metsään… Miten hän löytää tien majatalolle? Minun täytyy mennä opastamaan häntä.
Vaan kun Tapani ehti koskelle, ei siellä ketään näkynyt. Helin viulu vain oli unohtunut kiven kupeelle. Hän etsi, huhuilikin. Kun ei kuulunut muuta vastausta kuin kertaava kaiku kalliosta, hän otti viulun ja lähti hitaasti palaamaan, sydän raskaana.
Raskaat olivat hänen askeleensakin, kun hän kulki kylää kohden, valkean yön muuttuessa valoisaksi aamuksi.
VI
SAIRASVUOTEILLA
Mustapukuinen, vieras nainen oli aamulla löydetty metsätien varrelta taintuneena, kasvot ja vaatteet veressä. Hänet kannettiin majataloon ja pantiin vuoteelle pieneen salintakaiseen kamariin, jossa oli umpi-ilman ja maalinsekainen tuoksu. Pelästyneet löytäjät juoksuttivat sanan nimismiehelle ja opettajattarelle. Pappilaan oli pitkä matka, eikä lääkäriä ollut koko kunnassa.
Kyllikki oli valvonut kaiken yötä. Toinenkin sananviejä oli toimitettu liikkeelle, mies hevosella hakemaan lääkäriä naapuripitäjästä Helin luo. Kun Kyllikki sai kutsun majataloon, kiitti hän Jumalaa siitä, että lääkäri varmaan jo oli matkalla. Kumpi häntä kiireemmin tarvitsikaan — Heli vai hänen äiti parkansa?
Heli oli omituisessa hämärätilassa. Hän makasi silmät auki, mutta täysin uneksivana. Väliin hän hymyili, väliin itki, ja puhuessaan hän toisteli yhä: — Äiti, äiti… Nyt minulla on ystävä, oma ja ikuinen… Minulla on äiti! — Eikä hän Kyllikkiä näyttänyt huomaavankaan.
Vanha tätikin oli oudosta liikkeestä herännyt yöllä, mutta hän muisti nuorten menneen Kaikukalliolle, ymmärsi heidän nyt palajavan ja koetti sentähden rauhassa nukkua edelleen. Levottomuus ei kumminkaan väistynyt, ja liike ja puheen supatuskin jatkui. Vihdoin hän nousi. Kyllikki otti hänet ovessa vastaan: — Mitä nyt, äiti? Heli on jo vuoteessa, älä anna häiritä itseäsi. Aamulla kerron, mistä olemme puhelleet. Mene, rakas äiti, levolle! — Hän sai hänet rauhoittumaan. Mutta varhain aamulla vanhus taas avasi oven. — Kyllikki, jokin on hullusti! — Niin on, äiti. — Silloin hän kertoi kaiken, ja mummutäti jäi rakkaan pikku Helinsä vuoteen ääreen vaalimaan lasta ja valittamaan elämän kovuutta, joka uhkasi musertaa heidän hennon kukkasensa.
Tapanin oli Kyllikki vaatinut lepäämään, kun hän kylästä kotiutui. — Sinä olet ymmärtäväinen poika, — hän oli sanonut. — Voita tuskasi edes hetkeksi. Hoida ja säästä voimiasi, sillä päivän mitassa niitä varmaan kysytään. Tällä hetkellä emme tarvitse sinua, mutta ehkä piankin.