Yksinänsä Kyllikki sitte kuuli sanoman vieraasta, joka tajutonna makasi majatalossa. Hän tiesi kysymättä ja näkemättä, että se oli Margit. Äidillensä hän sanoi vain: — Menen Margitin luo, sain kutsun. Ole Helin kanssa, rakas äiti, ja vahvista Tapania, kun hän herää. Käske hänen odottaa täällä kotona rauhassa, kerro mihin menin — ja rukoile puolestani!
Lääkärin täytyi ajaa kylän kautta. Kyllikki päätti pysähdyttää hänet ensin majatalolla ja sitte seurata häntä koululle.
* * * * *
Kyllikki istui Margitin vuoteen äärellä. Sairas oli avannut silmänsä. Ne katsoivat syvältä, sinisinä, kummastelevina. Kasvot olivat lumivalkeat, ja kultatukka välähteli valtoimina kiharoina. Margit oli kaunis katsella. Kyllikin täytyi ajatella, että joskus on ruusu suloisempi ja liikuttavampi kallistaessaan kuihtuvan päänsä kuin puhjetessansa koko komeudessaan kesäauringon loistoon.
Siniset silmät täyttyivät kyynelillä, kun Margit huomasi ja tunsi Kyllikin.
Hän hapuili kädellään, ja Kyllikki tarttui siihen hellästi, varovasti.
— Olemme muuttuneet, Kyllikki, — hän sanoi, katsoen pitkään.
— Niin, vuosia on vierinyt välillä.
— En tiedä, missä olen… Sinunko luonasi?
— Veisin sinut kotiini, jos vaan jaksaisit. Mutta nyt sinun täytyy vielä levätä hiljaa.