Mauri heidät nouti vanhan koulukaupungin asemalta, ja Heli ja Tapani Lehtoniemessä olivat seppelöineet kuistin ja kukittaneet Kyllikin huoneen tervetuliaisiksi. Hän tuli hiljaisin juhlamielin. Ei tietänyt, mistä ensinnä ja eniten kiittäisi. Vanha äiti raukka, joka kaikki kovat oli kestänyt tyttärensä tähden, erot ja muutot ja monet vaivat, hänkin nyt vihdoin sai pysyväisen rauhanmajan täällä rakkaassa kotiseudussa. Ja Tapani ja Heli, rakkaat nuoret — oi kuinka Kyllikki halusi antaa heille parhaintansa, koko sydämen täydeltä! Heli painoi päänsä hänen rintaansa vasten, turvallisesti kuin lapsukainen, ja Tapani kuiskasi: — Nyt siis saan sanoa sinua äidiksi!

Maurin kanssa Kyllikki kulki käsikkäin, kuin unta nähden, huoneesta toiseen, portaille ja pihamaalle. Kaikki oli kaunista, sopusointuista, suloista. Oli hän kerran ennenkin tämän talon nähnyt juhlakoristeissa. Silloin joen vesi oli hänelle kyynelhelminä kimallellut, silloin huoneissa hienot kalustot ja korkeat kuvastimet kylmäsivät hänen sydäntänsä. Nyt oli toisin. Tämä oli Maurin koti, hänen oma kotinsa, jossa oli hyvä olla.

Hän kertoi Maurille onnensa. — Tänne minä sovin, Lehtoniemen emännäksi, täällä olisin aina. Mutta kuule, — kulmat hiukan rypistyivät, puoleksi leikillä, puoleksi tosissa, — miten minä maalainen kelpaan tohtorinnaksi Helsinkiin, silloin kuin sinä siellä oleskelet?

— Samalla lailla kuin minä maalainen tohtoriksi, — myhähti Mauri. — Luulenpa, että mieluummin tästedes työskentelenkin täällä kirjoineni ja papereineni. Ja jos vielä kerran saan päähäni lähteä pitkälle matkalle, niin —

— Niin minä hoidan taloa sinulle! — Kyllikki nauroi, muistaen kirjettä, jonka hän kerran nuorena tyttönä oli aikonut Maurille lähettää. Siitäpä Mauri ei tietänytkään. Hän aikoi silloin tarjoutua Koivun ja Lehtoniemen hoitajaksi, jotta Mauri saisi lukea ja matkustaa, mutta äitinsä tahdosta hän poltti sen kirjeen. Nyt hän kertoi koko jutun.

— Mitähän sinä olisit sanonut, Mauri?

— Enpä osaa arvata. Sen minä vaan tiedän, että nyt emme enää eroa. Jos matkustan, niin olethan sinä kyllin reipas ja rohkea lähtemään kanssani. Tapani hoitaa taloa, ja Heli oppii emännäksi.

Heli, sävellintunen! Mutta tosi oli, että elämässä muutakin tarvittiin kuin säveliä.

* * * * *

Seuraavana päivänä hiljaiset vihkiäiset vietettiin vain lähimpien läsnäollessa. Kirkkoherra Luoto, entinen apulainen, puhui tunnuslauseen johdosta, joka säteili salin seinältä. Hän tunsi Maurin ja Kyllikin tarinan. Itse hän oli nuorena toivonut Kyllikkiä omaksensa, mutta Jumala oli toisin ohjannut heidän onnentiensä. Hänelläkin jo oli lämmin liesi, ja hän oli edelleen Maurin läheinen ystävä ja veli työssä Jumalan vainiolla.