Niin sitte tyhjennettiin pieni rakas koti. Puutarha jäi koululasten haltuun, jotka sekoittivat kyyneleitänsä multaan, yksin kyykkiessään sarkojen äärellä. Kyllikin osaksi tuli monta liikuttavaa todistusta niiden rakkaudesta ja kiitollisuudesta, joiden hyväksi hän oli työtä tehnyt. Tieto hänen eroamisestansa oli äkillinen ja odottamaton, ja muutto seurasi pian sen jälkeen. Mutta ripeät pohjalaiset ennättivät toimia kuitenkin. Harvalle opettajattarelle on pidetty kauniimpaa ja sydämellisempää jäähyväisjuhlaa, kuin Kyllikille raittiusseuran talolla, ja harva morsian on saanut niin paljon kankaita ja käsitöitä lahjaksi pitäjänsä emänniltä ja tyttäriltä, kuin hän, joka itse oli ollut valmis kaikkia ilahduttamaan.
Hän lähti laulun saattaessa, kauniina pohjolan iltana, jolloin oli niin tyyntä, että kosken kohina kuului pitkän matkan päähän tielle, ja niin valoisaa, että unhotti päivän menneen ja yön saapuvan.
Pitäjän vanhoista uskovaisistakin oli suuri joukko saapuvilla. He jättivät hartaita jäähyväisiä Kyllikin äidille, mutta katsoivat ystävällisin silmin ja lempein mielin opettajatarta myös. Oli siellä Himasen Kaisakin muiden mukana, ja Matti, seurojen johtaja.
— Yksi Herra ja yksi usko, — sanoi Kyllikki puristaen heidän käsiänsä. — Kiitos, te olette varmaankin monta kertaa esirukouksillanne kantaneet minua.
— Enemmän sitä olisi tullut tehdä, — tunnusti Matti harvakseen. — Oikein te sanoitte, että Herrassa yhtä ollaan. Muistetaan nyt perästäpäin armoistuimen tykönä.
Ja Kyllikki ajatteli, että hän sitä kyllä tarvitsi. Uudet velvollisuudet, uudet työkentät kutsuivat. Varmaan erityisesti juuri sekin työ, jota hänelle täällä ei ollut uskottu: välitön apulaistyö pyhällä saralla, ihmissielujen ijankaikkiseksi hyväksi.
— Jumalan haltuun! — kaikui molemmin puolin, lasten laulaessa "turvasta siunattujen siipien alla".
Niin jäi Hirvasmäen koulu ja kaikki ne, joita Kyllikki siellä ympäristössään oli rakastanut ja palvellut. Jäi kotikoski hilpeine kuohuinensa ja tumma, totinen Kaikukallio, pohjolan koko suurpiirteinen luonto, johon hän oli eläytynyt ja kiintynyt näiden monien pitkien vuosien kuluessa. Kyllikki tunsi syvästi ja täydesti, että hänen osansa oli ollut rikas ja onnellinen.
Mutta uusi onnikin odotti tutuilla lapsuusrantamilla, siellä missä kumminkin hänen elämänsä juuret olivat ja hänen sydämensä suurin rakkaus.
"Kiitä, sieluni, Herraa, ja kaikki, mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä!"