"Vanhurskaan tie on kuten nouseva aurinko, joka loistaa yhä kirkkaammin, kunnes päivä on päässyt korkeimmilleen."
Lause, jonka pitäjän vanha rovasti kerran antoi muistoksi nuorelle Mauri Koivulle, oli kultakirjaimin piirretty kankaalle ja kiinnitetty hänen salinsa seinään. Sen alapuolella oli vanha pieni kuvataulu: "Via dolorosa"-"Tuskien tie."
Sillä kohdalla he seisoivat rinnakkain, ylkä, jonka kulmille jo kiertyi hopeaan häivähtävä kutri, ja morsian ilman huntua, vain ruusu hiuksissa ja yksinkertainen valkea puku yllä.
Silloin oli aika kulkenut kierroksen kesästä kesään.
Koko syksynä Mauri ja Kyllikki eivät olleet kirjoittaneet toisillensa. Niinkuin ennenkin, viestit saapuivat lasten kautta. Jouluksi tuli Maurin ensimmäinen kirje, vain lyhyt, lämmin tervehdys. Kuitenkin Kyllikki kulki työssänsä, niinkuin se joka tietää pian erkanevansa. Hän oli tyyni ja uskollinen kuten aina, mutta jotain erikoista oli hänen olennossansa. Siitä säteili hellyyttä enemmän kuin milloinkaan. Kukin lapsi sai runsaan osansa. Hän katsoi heidän kirkkaisiin silmiinsä, hänen sydämensä lämpeni, ja jokainen päivä oli kuin juhla. — Teille annoin parhaan nuoruuteni, — se oli hänen tunteensa, — ja parhaimpani antaisin viimeiseksi. Rakastan teitä, lapsukaiset! Ottakaa vastaan, kätkekää. Minun nuoret taimeni, kantakaa hedelmiä, jotta elämäni työ ei turhaksi jäisi täällä, mihin Jumalan käsi minut johdatti kerran.
Hän kävi mökeissä ja taloissa, niinkuin olisi tahtonut ehtiä jokaisen luo ennen talven päättymistä. Toisaalla hän sairaita lohdutti ja vaali, toisaalla terveitä ja onnellisia ilahdutti. Vanha äiti katsoi joskus pitkään ja huolekkaana: — Sinä et itseäsi ole koskaan säästänyt, Kyllikki. Tänä talvena rasitat voimasi loppuun. Mitä oikein ajatteletkaan? — Silloin Kyllikki hymyili heleästi: — Näytänkö rasittuneelta, äiti? Katso, kuinka olen terve ja onnellinen!
Hän nautti, pitäessään esitelmiänsä täyteenahdetuissa kokoustuvissa, ja yhtä paljon hän nautti, ajaessaan yksinäistä metsätaivalta kotiin, pakkasen paukkuessa, revontulten roihutessa. Hän katseli noita taivaan tulia hiljaisin, uneksivin mielin. Tähtitaivas kaartui yllä suurena, avarana, kirkastuikkeisena. Ne samat tähdet loistivat etelämpänä myös. Hän oli näkevä ne vastakin. — Viekää, tähdet, terveiseni! — Teki mieli päätä nyökäyttää. — Tuttavani, kyllä te ymmärrätte minua! Mutta sinä, leimuava pohjanpalo, sinä jäät tänne kauvas työmaatani valaisemaan, ja minä olen muistava, miten usein sinun öistä kauneuttasi katselin. Katselin — ja rukoilin hehkuvaa sydäntä, voimaa ja valoa, antaakseni kansani pienille, jotka pimennossa odottivat. —
Kevään puhjetessa Maurin kirje tuli. Hän pyysi lapsuutensa ystävää, miehuutensa rakastettua jakamaan kanssansa sen elämän, jonka Jumala vielä oli antava heille. Syyskesää se oli, mutta joku kirjailija on syksyä sanonut "kultakevääksi". Kullankeltaisia ovat vainiot silloin, ja kullalle hohtavat koivujen lehdet. Koettelemusten tähkät ovat kypsyneet, ja sydänten kulta on ahjossa puhdistettu.
"Tule, Kyllikki! Nyt Isämme laskee sinun kätesi minun käteeni. Lapseni muistavat hellästi häntä, joka kukkakummun alla lepää, mutta nyt he odottavat toista äitiänsä, sinua rakasta, ainoata, joka välillisesti tai välittömästi heidän tiellensä olet äidinrakkauden eläviä kukkia kylvänyt. Niin tule ja tuo meille kultakeväämme!"
Ja Kyllikki vastasi: "Tulen, olen valmis." Silloin ei ollut luonnossa "kultakevät", oli todellinen, helluntainen kevätaika. Eikä Kyllikki tuntenut mielessään yhtään kaihoisaa häivettä ikänsä syyskesästä. Samat korkeat koivut, joiden juurella hän oli nyyhkinyt sen kevään kaipausta, joka ei koskaan tullut, ne näkivät hänen rauhaisan, säteilevän onnensa ja kuulivat hänen sydämensä säveleitä: — Kevääni tuli myöhään, mutta se tuli kuitenkin!