Siks oli muinen Suomen soitto, Kaunis kantelo Kalevan Tehty suurista suruista, Murehista muovaeltu, Itse tuota tietämättä Kansamme kun kaipaeli, Hartahimmasti halusi Elon pulmat purkaella, Solmut solkkuiset avata, Tajuta totuuden tietä; Kun oli sille saapumatta Valo lemmen lähtehestä, Tieto taivahan tuvilta, Kaikki kallihit hedelmät, Luojan lämmön kypsyttämät.
Soitti Suometar suruja, Haasti mielihaikeoita, Kunnes huomen jo hämärsi, Kunnes koitti kirkas päivä. Jo oli aika soiton soida, Kantelon kajahuella Lauluja ilon ihanan, Riemun runsahan runoja.
Soiko nyt iloa soitto, Kannel riemua remuvi?
Eipä soi iloa soitto, Kannel riemua remahda, Yhä huolta haastelevi, Yhä kaihoja kajavi.
Miks on soitto Suomenniemen, Kaunis kantelo Kalevan Vieläkin suruista tehty, Murehista muovaeltu?
Eikö itkisi emonen, Kaihomielin kaikertaisi, Laps kun palkitsi pahasti Rakkauden runsahimman, Unohti oman kotinsa, Äidin armahan asunnon, Äidinkielen, äidinmielen?
— Monihan poika Pohjolamme, Tytär Suomemme suloisen, Täten äitinsä unohti, Hylkäsi oman emonsa. Siks on soitto Suomenniemen, Kaunis kantelo Kalevan Vieläkin suruista tehty, Murehista muovaeltu.
12/10 1895.
Luonnon tenhossa.
Olin innolla työtäni tehnyt, Ja tutkinnot päättänyt, Ja luonnon helmahan maalle Kesän tultua riensin nyt.