Oi kuink' oli taivas kirkas, Ja tuoksuvat lehdikot, Ja kuinka riemua täynnä Soi lintujen laulelot!

Siell' laineilla Pohjanlahden Mä soljuilin venhossain, Tai metsän varjossa istuin Ja laulelin onnestain.

Ei ollut huolia mulla, Vapautta mä nautin vaan, Ja luonto kuiski ja kertoi, Mun tenhosi taiallaan.

Kuin siivin aikani lensi, Ja syksy se joutui niin; Ja kaupungissa mä ryhdyin Taas kirjoihin rakkaisiin.

Mut rakkaisiinko? En tiedä… Nyt mielikö muuttunut lie? Miks sitte en työtäni tarkkaa, Miks aatos kauvaksi vie?

Näen kaikki, kaikki ne taasen, Nuo nurmet ja lehtevät puut, Ja lainehet Pohjanlahden Ja menneet riemuni muut.

Mä istun, istun ja katson Pois pilvihin siintäviin, Ja säännöt ja taivutuskaavat Ne häipyvät haaveisiin…

1/9 1895.

Uutta intoa.

Pois haaveilut! Ei velttoutta luonto neuvonut. Se kertoi armautta synnyinmaan, Kehoitti sille kaikki uhraamaan. Ei riitä tunnetulva kuohuinen: Vie tosi lempi tosi toimehen.