Näen, kansani kallehin, Kevätpäivinäs sinutkin; Lapsi-aikasi lauleloita Kuulen vienoja, ihanoita. Nautin soidessa kantelon… Vaan se lyhkäinen hetki on. Aatos lentävi, haave haihtuu, Toisenlaisiksi kuvat vaihtuu.
Suomen kohtalot muinaiset Mulle kertovi sävelet… Nyt ne kuuluvat sekavilta, Tuskaisilta ja vierahilta; Sitte syttyvät toivomaan Tahi tyyntyvät uudestaan Tahi vaihtuvat uljahiksi Taiston pauhinasäveliksi.
Sitte kauvan on rauhaisaa, Tyyntä, kirkasta, ihanaa. Vaan nyt — vierasta ääntä kuulen, Kuten irjua itätuulen. Kuten lehtinen värähtää, Kun on raivossa myrskysää, Niinpä laulutkin värjyvissä Soivat huolien sävelissä.
Herra, suojele Suomeain, Poista huolet mun kansaltain! Suo sen laulella riemumielin, Soida kantelon sointukielin! Ja sen tiedän, se soida saa, Päivä taivahan kirkastaa, Viel' ei ruostua kielet saata, Suomen kantelon soitto laata!
Nytkö verho jo lasketaan! Mitä "Ainosta" muistankaan? Kaiken iltaahan istun tässä Suomen' vaiheita miettimässä. Eipä hukkahan kokonaan Mennyt iltani kumminkaan: Väinön kantelon helkkyessä Elpyi toivehet sydämessä.
1893.
Suomen kannel.
"Soitto on suruista tehty, Murehista muovaeltu."
Kanteletar.
Miks oli muinen Suomen soitto, Kaunis kantelo Kalevan Tehty suurista suruista, Murehista muovaeltu?