Kainona oras kohosi, Arastellen, angervoinen, Vähyyttänsä värjyellen, Pienoisuuttansa peläten.
Oliko varaista varsin, Ani aikaista yletä? Ehtikö kehitä kyllin Siemen pieni piilosalla? Tokko luonto hetken tiesi, Arvasi ajan sopivan?
Mitä tuosta on tuleva, Mitä kerran kehkiävä?
Voipi vinheä vihuri, Tuima tuuli tuiverrella, Nuoren ruohon ruhjoella, Kaikki sotkea sorahan. Voi vilu vihannan viedä, Hallan henki hyydytellä, Elpyvän elon tuhota. Vaan voipa kevähän kylvö Kaunihistikin kehitä, Oras nousta notkutella, Saada suotuista sadetta, Vahvistua, vehmastua, Valeta valossa päivän, Kypsyä elon-ajaksi.
Ylähäll' on kaiken kasvu, Luojalta orahan onni.
Anna, armias Jumala, Oljelle orahan nousta, Tulla täydelle tähälle, Heiluville helpehille! Anna nousta Sun nimessäs, Kunniaksesi kohota, Kansalleni kauneheksi, Iloksi ihanan maani!
Helsingissä Elok. 1895.
I.
Isänmaa ja luonto.
Työhön!