Oi, milloin poistuvi synti, Lumipuhtaaks syömmeni saa? Oi, milloin luonnon on juhla, Ja riemua veisaa maa?
24/6 1894.
Luonnon ääniä.
Luonnossa lukuisat äänet, Kielet kuiskivi tuhannet, Kunhan on taitoa tajuta, Tarkka korva kuulostella.
Vaan eipä valitut luonnon, Nuo sen ystävät ylimmät, Joille se sadut saneli, Kaikki sointi soittimensa, Konsana samalla lailla Luonnon ääniä älyä, Kuule honkien humua, Lahden vetten lauleloita. Kullakin on kantelonsa Povehen omahan pantu, Sydänjuurihin syvetty. Siellä se hiljan haastelevi Kertokaikuja kajaten, Viritellen vastasoinnut Lauluille lavean luonnon, Suuren soittelon sanoille.
Paljon mullekin puhuvi, Monet virret vierittävi Luonto, ystävä ylevä. Joka laine loiskuttavi, Kuiskivi jokainen kuusi, Kukat kertovat kedolla, Puissa lintuset puhuvat Kotimaani kauneutta, Suloa ihanan Suomen, Jonka on aarre ainokainen Poikiensa ponnistukset, Työ tytärten tarmokasten, Lempi lastensa omien.
Silloin ma yletä soisin Isänmaalleni iloksi, Hyödyksi kotoisen kansan. Soisin korsia ko'ota, Käsin kaksin kanniskella Kevättoivon toimintahan, Suomeni sivistystyöhön.
Taasen toisia tarinoi Tähtivyö värehtiväinen, Hohtoinen hopeapilvi, Päivä maillehen menevä: Kertovat isänkodista Kaukaisesta, kaunihista, Tuolla pilvien takana. Silloin siirtyy sieluhuni Päilyvä pisara pieni Sädevirtojen valosta, Kirkkauden kartanosta. Sinne tahtoisin samota, Sinne tieni tähtäellä, Siellä ainian asua.
Pysy puhtoinen pisara, Säily, säily sielussani, Kuni helmi heinikossa, Kaste kukkasen kuvussa! Pois, pois tuhoisat tuulet, Vaiti, valtavat vihurit! Oi, kun saisin suojatuksi Helmeni häviämästä!
Vielä on virsiä varalla, Luonnolla lukuisat laulut. Toiset kuulen korvillani, Osan tunteella omistan.