Yhtä vaan ei luonto lausu, Yhtä ei säveltä soita: Ei minulle, niinkuin muille, Kerro lemmestä kevähän, Lemmen tenhotuntehista, Lemmen utu-unelmista, Haavehista armahista Nuoren, sykkivän sydämen. Kuni tuuli lehdikossa Kahlehitta karkeloipi, Aalto aavalla merellä Vierivi vapaudessa, Niin ompi vapaana vallan Sydän raitis rinnassani; Ei se suostu solmukkoihin Eikä pauloihin paneu.
Mutta on yksi luonnon laulu, Jot' en konsana käsitä. Kun ma istun illan suussa, Yksin istun ja uneksin, Silloin sen sävelen kuulen, Sekä kuulen että tunnen, Tunnen syömmeeni sulavan. Vieno se väreeltä ompi, Sulosointuina, sanaton, Sävel kaihon, sävel onnen, Tuttu sekä tuntematon…
Niin, ken ne käsitti kaikki, Kuka taisi ne tajuta, Tuhannet eri tarinat, Laulelot lavean luonnon!
Heinäk. 1895.
Tähdelle.
Terve, tähtönen taivahalla! Tässä katson ja mietin taas. En mä ymmärrä kirkkauttas, En sun ihmeistä tuikintaas.
Kerro, kätketkö maailmoita, Ihmishenkiä sadottain? Tokko sielläkin sydän sykkii, Kuni tässä mun rinnassain?
Vaiko lienet sä isän silmä, Taikka siskoni pienoisen? Aina sieltäkö illan tullen Tänne luovat he katsehen?
Tahi lienetkö lyhty pieni, Jolle loistehen Luoja suo, Jotta viittaisit ihmislasta Ijankaikkisen valon luo?
Miksi, aina kun mulle loistat, Käypi lämpimäks sydämein? Oi, en ymmärrä tuikekieltäs, En sun loistoas, tähtösein.