Nyt, jos mieli halusi, hän voi kirjoihinsa tarttua minä päivänä tahansa! Mauri tunsi nuoruuden pulppuavan suonissansa. Eihän hän vielä vanha ollutkaan: viisikolmattavuotias, elämänsä alkutaipaleella. Kuinka paljon hän oli kokenut siihen ikäänsä! Hän ei kysynyt miksi. Haaveksivasta, hapuilevasta, kokemattomasta pojasta hän oli varttunut mieheksi murheiden ahjossa. Pimeistä syvyyksistä hän oli löytänyt elämän valkeuden, Vapahtajansa. Eikö kannattanut jotakin kestää sen päämäärän saavuttamiseksi?
Täälläkin kodin ympärillä odotti laaja, rikas työmaa, Kyllikin autioksi jäänyt kenttä. Pienet pyhäkoululapset kaipasivat opettajaansa, nuoret pojat ja tytöt vanhempaa toverillista ystäväänsä, joka niin monasti heitä oli innostuttanut pyrkimään ylöspäin, kohti parhaiden ihanteiden kirkkautta, Jumalan luo. Mauri hehkui halusta käydä tähän samaan työhön. Hänen äitivainajansa toivo ja rukous oli toteutuva: hän oli toimiva Isän lähettiläänä, Jumalan palvelijana kotinsa ja kylänsä siunaukseksi. "Vanhurskaan tie on kuten nouseva aurinko, joka loistaa yhä kirkkaammin, kunnes päivä on päässyt korkeimmilleen."
Ken tietää, mitä kaikkea valon rikkautta, sisäistä ja ulkonaista, voi tuoda mukanansa pitkä päivä, jonka lupaava aamukoi vasta kultaa taivaan rantaa?
Tulee sitte kerran iltakin ja punertavat pilvet. Mutta valon täyteys ei lopu, se asuu sydämessä. Ja kultakaupungissa ijäinen riemupäivä hohtaa, sen kaiken yltäinen kirkastus, mikä täällä vielä jäi hämärään.
Leivonen kohosi korkeuteen, virittäen heleän liverryksen. Lasten iloiset äänet kajahtivat nurmikolta, ja pellolla nuorukainen alotti Maurin lapsuusvirttä: "Jo joutui armas aika". Mauri tunsi, että Jumala oli kaiken tehnyt hyvin. Ylistys ja syvä rauha sydämessänsä hän nousi jatkamaan valkenevan tien vaellusta.