— Niin, Kyllikki, siinä uskossa me kestämme.
Hän olisi sanonut enemmänkin ja muuta — ja vaikeni kuitenkin. Kyllikin suuri uhri, ero äidistä, lapsuuden kodista ja rakkaaksi käyneestä, siunatusta vaikutuspiiristä — se valtasi Maurin ja liikutti koko hänen olentoansa, nyt täytännön hetkenä vielä voimakkaammin kuin konsanaan sitä valmistettaessa. Hän ei voinut sitä estää, sillä Kyllikki tiesi mitä tahtoi, ja tätikin oli hyväksynyt hänen päätöksensä. Se oli paras ratkaisu — Mauri itsekin käsitti sen.
Kuinka kiitollinen Mauri oli tädin itsekieltävästä avusta! Tietysti sekin oli taistelun tulos ja uhrauksen hinnalla annettu. Mutta hän oli Jumalan koulussa kypsynyt kristitty, joka ei empinyt, huomatessaan Herransa kehoituksen. Hän jätti rakkaan tyttärensä turvallisesti hyvän Paimenen hellään huomaan, ja saman Paimenen käsistä hän otti vastaan Maurin äidittömät pienokaiset, holhotaksensa heitä hänen nimessänsä. Mauri tunsi saaneensa äidin sekä lapsilleen että itselleen, ei tilapäiseksi tueksi, vaan omaksi, pysyväiseksi, kotikattonsa alle. Ja kaikki tämä valo ja lohdutus lähti pohjimmalta Kyllikin rakkaudesta — hänen, joka oli vapaaehtoisesti lähdössä yksinäiselle taipaleellensa avaraan maailmaan.
Mauri tunsi sen syvästi, syvästi, ja sydän lämpeni polttavaksi. Mutta kieli ei kertonut hänen tunteitansa. Sitä ei saanut koskettaa, mikä oli annettu Jumalan talteen.
Kyllikki astui reippaasti rattaille, viittasi hyvästiksi eikä enää katsonut taaksensa. Mauri seurasi silmillään Laklansa vilkasta juoksua. Vasta rattaiden pyörähtäessä metsätielle hän kääntyi pois. Sanoitta, hellästi ja kiitollisena hän puristi tädin käsiä, ikäänkuin vakuuttaaksensa: — Ette jää lapsen rakkaudetta kuitenkaan!
— Isä! — kuului Tapanin ääni; ja sisko toisti kaikuna: — Isä!
Mauri istahti portaille, vetäen heidät luoksensa. Ajatukset ja tulevaisuuskuvat tulvivat hänen mieleensä. Ei tosiaan hän ollut aarteeton eikä osaton! Hän hyväili heitä, puhellen ikäänkuin he olisivat ymmärtäneet:
— Heli pieni, sinä tulet nuoreksi neidoksi ja saat tästä kauniista koivikosta lempilehtosi. Oma koti kullan kallis — eikö niin, Heli? Ja sinä, Tapani, sinä kasvat suureksi ja voimakkaaksi. Sinä kynnät ja kylvät ja hoidat isien perintöä. Ehkä sitte kerran kuulet sydämessäsi säveliä — ehkä ne kokoilet ja helkytät isän iloksi. Esi-isäsi jälkeen ei ole kukaan vesikivellä soittanut…
Lapset katsoivat häntä suurin silmin ja juoksivat sitte riemahdellen pois perhojen jäljessä kullankeltaiseen voikukastoon. Mauri jäi yksin keväisen päivänpaisteen keskelle.
Siinä oli talo hänen ympärillänsä, hyvin hoidettuna, kauniina ja rakkaana. Pellolta kuuluivat Pekan kehoittavat huudahdukset, hänen ohjatessaan kyntöhevosta, ja ojalla lapioitsi nuori Santtu renki, avokatseisena, voimakkain ottein. Matleena, jota lapset eivät enää tästälähin tarvinneet, askaroitsi iloisen aputytön kera Lehtoniemen keittiössä, vanhassa tutussa valtakunnassansa. Väki oli taattua ja uskollista ja vielä rakas täti Maurin rinnalla toimia ohjaamassa.