Pihalla hevonen oli valjaissa, ja Kyllikki matkapukuisena asetteli tavaroitansa, jotka veneellä oli tuotu kansakoululta. Hänen äitinsä ja Mauri auttoivat.
— Täti! — huusi heleä, iloinen ääni.
— Täti! — huusi toinenkin.
Heli ja Tapani tulivat juosten, sinivuokkoja käsissänsä. — Täti saa, — he sanoivat, ojentaen Kyllikille kukkiansa.
Kyllikki kiitti herttaisesti ja kumartui suutelemaan heitä.
— Te pienet rakkaat! Parhaani annoin teille — oman äitini…
Hän syleili äitiänsä ja pyyhki nopeasti kyyneleitä, jotka pyrkivät esille. He kaksi eivät olleet ennen milloinkaan toisistansa eronneet. Mutta päivänsäde jo heijastui vesihelmistä.
— Kyllä minun tulee hyvä olla, — sanoi hän hymyillen, lohduttavasti äidillensä. — Minä saan oikein kauniin koulun siellä pohjoisessa. Saan nähdä revontulet, eikä aurinko laske koko yönä.
Sitte hän ojensi Maurille kätensä.
— Hyvästi, ystävä. Jumalan tie valkenee —