Kyllikin sanat olivat Maurille ihmeelliset. Ne sattuivat syvästi hänen sydämeensä, ja hän jäi ääneti mietteisiin Herran kasvojen eteen. "Anna meille syntimme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet." Ei, hän ei ollut antanut anteeksi eikä hän rakastanut Jumalan rakkaudella. Hän oli koettanut ainoastaan haudata ja unohtaa. Katkeruuden juuret elivät vielä peitossansa.
Siitäkö syystä hänen hengellinen elämänsä oli pysynyt heikkona, eikä hän päässyt kohoamaan "kotkan siivillä"? Eihän hän voinut jatkuvasti iloita anteeksisaamisesta eikä kokea voiton voimaa, ennenkuin Herran tuli puhdisti ja nöyryytti hänen sydämensä itse antamaan anteeksi ja rakastamaan.
— Sitä tietä pimeys valkenee! — huudahti hän vapautuneena, nostaen katseensa, josta uusi toivo loisti. — Kiitos, Kyllikki, että olit se, miksi sinut tiesin! Nyt minä ymmärrän Jumalan viisauden ja taivun hänen tahtoonsa.
— Me emme saa pyytää onnea, — sanoi Kyllikki. — Me alamme koota "syvyyksien aarteita".
Mauri jätti hyvästi ja meni. Kyllikki näki hänen askeltensa varmuuden ja suoran, miehevän ryhtinsä. Hän tunsi iloista ylpeyttä ystävänsä puolesta — ja kuitenkin ahdistus puristi rintaa. Ah, mitä ponnistusta tämä oli kysynyt!
Hänen omat voimansa olivat melkein lopussa — ja Mauri — oliko hän vahvempi?
Jännitys laukesi, kyynelten sulut aukenivat. Kyllikki itki kauvan, niinkuin se, jonka kevätkukkaset elämän halla on vienyt — raskas, vaikka Isän sallima.
— En voi jäädä tänne, en saa jäädä hänenkään tähtensä, — ajatteli hän. — Olemme liian lähellä toisiamme; me kärsimme enemmän kuin jaksamme kantaa. Kyllä Herra auttaa — mutta minun täytyy lähteä.
12.
Oli kevät jälleen. Aamun kaste kimalteli hennoissa kukkasissa, jotka katselivat sinitaivasta Lehtoniemen koivujen lomitse. Joki välkkyi, nuori vihanta hymyili auringolle, ja liverrys täytti kuultavan ilman.