— Minä rakastin sinua sanomattomasti, — sanoi Kyllikki, — mutta Herrani käskystä olen luopunut siitä mikä oli kalleimpani — luovuin sisimmässäni uudestaan ja uudestaan. Usko minua, ei se ollut helppoa. Mutta hän on hiljentänyt kaipaukseni.
Tie oli selvä, he eivät epäilleet, sillä he näkivät Jumalan viitoituksen. Eivät he napisseet, sillä he uskoivat Jumalan oikeuteen ja rakkauteen. Vielä kumminkin tutkiva kysymys ahdisti Maurin povessa:
— Miksi Herra niin tahtoo? Eihän siitä ole kellekään hyötyä, että tiemme erkanevat — meidän kahden, jotka olimme määrätyt toisillemme ja olisimme tehneet toisemme onnellisiksi. Minä uskon, mutta minä tahtoisin myöskin ymmärtää.
Täti mietti hetken aikaa.
— Muistatko israelilaisten korpivaellusta? — kysyi hän. — Herra tarjosi heille luvatun maan, mutta he eivät nousseet sitä omistamaan, vaan halusivat Egyptiin. Silloin Herra tuli murheelliseksi ja sanoi, että heidän piti jäädä korpeen, koska eivät olleet alttiit hänen johdatustansa seuraamaan.
— Olen joskus lukenut siitä, — sanoi Mauri. — Myöhemmin he katuivat menettelyänsä ja lähtivät kuitenkin.
— He eivät seuranneet kehoitusta, kun Herra avasi tien, ja lähtivät itsepäisesti, kun hän sen sulki. Se koitui heidän onnettomuudeksensa. Erehdystä ei pidä koettaa korjata uudella erehdyksellä. Herra itse, hän yksin kykenee kääntämään kaiken parhaaksi lapsillensa.
— Näin olen minä ajatellut, — sanoi Kyllikki. — Jos et enää voi rakastaa Margitia puolisona, niin rakasta Jumalan rakkaudella. Anna hänelle täydellisesti anteeksi ja seuraa häntä rukouksillasi. Jos me yhtyisimme uuteen liittoon, emme voisi emmekä tahtoisi maallisella tavalla häntä muistaa.
— Emme, — se oli Maurille selvää.
— Mutta eihän hän ole "sisar taivaassa", hän kulkee maan päällä ja tarvitsee sinua — ehkä minuakin. Hän on vaarassa ja voi mennä hukkaan.