Mauri pelästyi, sillä hän oli todellakin unohtanut lapset. Hän nosti heidät nopeasti rattaille, kääri peitteisiin ja pani kimpun loistavia lehtiä heidän käsiinsä.
— Minun täytyy mennä kotiin, — sanoi hän. — Mutta keskustelumme ei voi päättyä tähän. Älä kiellä minua, Kyllikki. Salli minun tulla luoksesi heti kun voin. En kestä kauvempaa! Odota minua, rukoile puolestani!
Kyllikki ei koskaan ollut nähnyt Mauria niin voimakkaassa mielenliikutuksessa. Itsensäkin hänen oli vaikea hallita tunteitansa.
— Miksi sinä tulisit? — kysyi hän kuitenkin. — Eihän asia voi toiseksi muuttua.
— Minä etsin ja hapuilen Jumalan tahtoa, — vastasi Mauri hillitymmin. — Auta minua varmuuteen!
— Tule siis, — sanoi Kyllikki.
He lähtivät kumpikin tahollensa. Päivä kului loppuun, pimeni ilta, tuli yö ja toinenkin päivä. Kahden nuoren sydämen taistelun ja tuskan ne sulkivat kiitäviin tunteihinsa. Kyllikillä oli tukena äitinsä, Maurilla ei ihmistä ainoatakaan. Mutta Herra rakkaudessaan katsoi molempien puoleen, ja hänen enkelinsä vahvisti heitä.
Kun he uudestaan tapasivat toisensa kansakoululla tädin lempeiden silmien seuraamina, harkituin ajatuksin, tietoisina hetken suuresta vakavuudesta, silloin heidän keskustelunsa alusta pitäen sai toisen leiman kuin yllättävässä kohtauksessa metsätiellä. Kumpaisenkin olento ilmaisi, että he rukouksessa olivat kohdanneet Jeesuksen.
Mauri kertoi Kyllikille kaiken — miten Margit oli kuollut hänen sydämestänsä, miten uusi rakkaus oli puhjennut, miten epäilykset olivat ahdistaneet ja omatunto ollut rauhaton. Sitte oli Jumalan sana puhunut hänelle, mutta hänen oli ollut vaikea sitä omistaa ja ottaa vastaan. Kyllikiltä hän oli tahtonut kysyä — mutta oikeastaan oli ratkaisu jo tehty ja varmuus saavutettu viime yön yksinäisessä taistelussa.
— Kyllikki, minä astun eteesi Herran voittamana. Minä tiedän, että ensi sijassa tahdon valita hänet. Pyytäisin sinua omakseni — oi, sinä olet ainoa täysi onneni maailmassa — mutta omin lupini en etsi sitä osaa, jota Herra ei minulle lahjoita.