Aivan vastapäätä levitteleikse Koivun talon rakennusryhmä kaikessa rikkaudessansa. Navetta oli uusi, kivinen, ja talliin mahtui kymmenen hevosta, vaikka vielä oli muutama pilttuu tyhjänä. — Siksi ne täyttyvät, kunnes Mauri kasvaa, — arveli isä. Ja samalla hän tuumi, että sitte on aika repiä vanha kahdenkertainen päärakennuskin ja kohottaa tilalle toinen uhkeampi.

Mauri oppi viemään hevoset hakaan ja kulkemaan miesten mukana niityllä ja pellolla, vaikka isä usein valitti, että poika on saamaton ja huomaamaton töissä. Helpommin hän omisti aakkoset ja meloi pikku ruuhella joen poikki — ja senjälkeen hän ei missään oleskellut niin mielellänsä kuin vastakkaisen rannan naapurissa. Kotona tuntui melkein yksinäiseltä, vaikka oli isä ja paljo palvelusväkeä. Maurilla ei ollut sisaruksia ensinkään, ja äiti oli kannettu turpeen alle niin varhain, ettei poika häntä muistanutkaan.

Kuinka paljo ihmeellistä aukeni silmälle ja korvalle, ajatukselle ja sydämelle siellä ilmavassa, valoisassa koulusalissa! Opettaja Kotiranta oli suurin henkilö, jonka Mauri tunsi. Hän tiesi ja ymmärsi kaikki. Hän osasi senkin kertoa, miksi ukkonen jyrähtelee ja miksi toiset tähdet paistavat tasaisella valolla ja toiset tuikkien välähtelevät. Ennen oli Maurille sanottu, että Herra Jumala ajaa pilvissä rattailla ja tähdet ovat enkelien silmiä. Mutta vaikka opettaja ei sitä uskonut, uskoi hän paljon suurempaa ja kauniimpaa Jumalasta ja taivaan enkeleistä. Hän avasi raamatun ja luki, ken oli kaikki kappaleet luonut ja yhä ne kutsui nimeltänsä. Ja hän sanoi, että jokaisella lapsella on enkeli, joka varjelee häntä maailman matkalla.

Mauri koetti usein mielessään kuvitella, miltä enkelit mahtoivat näyttää. Kuvissa ne aina olivat hyvin vaaleita ja niillä oli valkoinen puku ja siivet. Mutta hänen mielikuvituksessaan ne väkisinkin saivat ruskean tukan, ja punainen vaatteen väri oli Maurin mielestä kauniimpi ja iloisempi kuin valkoinen. Kotirannan Kyllikillä oli ruskea tukka ja punainen hame, eikä kukaan leikkitoveri ollut niin hyvä ja hauska kuin Kyllikki. Hän puhui välistä melkein yhtä viisaasti kuin itse opettaja, ja Mauri ihasteli, kuinka sievästi ja taitavasti hän lakaisi pihaa ja auttoi äitiänsä. Sitte hän taas toisen kerran osasi juosta ja nauraa hilpeämmin kuin paras veitikka toverijoukossa.

Mauri ymmärsi hyvin, ettei isä voinut olla häneen tyytyväinen. Tiesi hän itsekin olevansa kömpelö kotitoimissa ja muissa käytännön asioissa. Koulusta hän toi hyvät todistukset, mutta siinä sitte olikin kaikki. Ja isä sanoi, ettei koreilla numeroilla taloa hoideta.

Eipä Mauri edes leskistä leikkiessä olisi saanut paikkaansa säilytetyksi, ellei Kyllikki olisi juossut sukkelasti ja ojentanut kättänsä ihan takaa-ajajan silmän sivuitse.

Ah, niitä herttaisia suvisunnuntaita koulun kukkaisella jokitörmällä, kun työt olivat pyhäteloilla ja tuuli kantoi kellojen kaiun leikkivien lasten luo! He istuivat syvälle apilan ja sinikellojen sekaan ja alkoivat kuiskaten laulaa. Kyllikki lauloi kukkasista ja auringosta, ja Maurista oli kaunein virsi "Jo joutui armas aika". Ihan kesken kuului koulutädin ystävällinen ääni huutelevan: — Missä te olette, lapset? Joutukaa kirkkooni — Silloin kiireesti juoksemaan ylös rinnettä. Mennessä Kyllikki kuiskasi: — Tule ensi pyhänä paljon varhemmin! — Ja Mauri tuli, ja aika oli kuitenkin yhtä lyhyt.

2.

Eräänä kesäiltapäivänä Mauri ja Kyllikki istuivat ruuhessa onkimassa. Aurinko kimalteli joen lipattaviin pikku laineisiin, ja lasten silmiä huikaisi; mutta kiinteästi he tähystelivät korkkikohoja, joita särjet ja ahvenenpoikaset nykkivät pinnan alle.

— Katsoppas, minä sain suuren!