— Minulle tuli jo kymmenes!
Aurinko alkoi kallistua länteen päin. Veden lipatus hiljeni hetki hetkeltä, ja joen pinta ja rantojen puut tummenivat.
Kaloja oli ruuhen pohjassa hyvä joukko, mutta uusia ei enää tarttunut onkeen. Lapset seurasivat kohoja välinpitämättömämmin. Pian Mauri kokonaan oli vaipunut iltapilviä katselemaan. Hän ei sanonut mitään; sydämessä vain värähteli kaipaus — unelma — onni — hän ei itsekään tietänyt, mitä se oli. Hän ajatteli kultamaata ja helmiportteja, joista rovasti oli puhunut viime sunnuntaina.
Kyllikki katseli koivikkorantaa, muonamiehen tuvan uuninpiippua hienoine savukierteineen, ja lehmiä, joita Koivun paimen ajoi tietä myöten. Samalla hän piti silmällä onkia.
— Mauri, sinun vapasi! — huudahti hän heleästi.
Mauri kääntyi, ennättäen juuri pelastaa ongenvapansa, joka oli soljumaisillansa veteen. Hämillään hän veti koko ongen veneeseen. Kyllikki myös veti omansa.
— Nyt minä soudan sinut koulun rantaan, — sanoi Mauri.
Silloin he ihmeeksensä huomasivat rantatiellä vieraita kävelijöitä. Kylän puolelta ne tulivat ja astelivat hitaasti, ikäänkuin olisivat kulkeneet vaan kulkeaksensa. Siinä oli parrakas herra, hieno rouva päivänvarjostin kädessänsä, ja tyttönen, jolla oli valkea puku ja vaaleat hiukset hajallaan.
Tyttö huomasi komeita, keltaisia kurjenmiekkoja äyrään alla ja tuli aivan veden rajalle taittamaan muutamia. Lapset katselivat häntä ja hänkin katseli heitä. Sitte hän riensi pois kukkineen ja katosi vanhempiensa seurassa tienmutkaan.
— Keitähän ne olivat? — tuumivat Mauri ja Kyllikki. — Minä jo arvaankin, — muisti Kyllikki kohta. — Tänne on muuttanut uusi tuomari.