He eivät vielä ehtineet soutaa pois, ennenkuin vieras tyttö juoksi hätäisenä takaisin, etsien jotakin. — Olen pudottanut solkeni, — sanoi hän, ikäänkuin kutsuaksensa lapsia veneestä apuun.
Ha laskivat rantaan. Kaikki kolme hajoittelivat käsillänsä kurjenmiekkojen korkeita lehtiä ja rinteen pitkää ruohoa, kunnes Mauri riemuiten huusi: — Minä löysin! — Kerranpa hänkin huomasi ja ennätti.
Tuomari rouvineen saapui paikalle juuri kuin Mauri ojensi tytölle hänen pienen, siron hopeasolkensa.
— Kiitä, Margit, — sanoi rouva, ja tuomari taputti Maurin päätä. Poika sai kertoa, kuka hän oli ja kuka hänen toverinsa, mikä rakennus sijaitsi joen takana tuolla metsän syrjässä ja mikä suuri talo tällä puolella koivujen ympäröimänä.
— Nämä ovat miellyttäviä paikkoja, — sanoi tuomari rouvallensa. — Kyllä meidän kumminkin on paras.
— Tulkaa joskus Tuomarilaan, — pyysi pieni Margit välittömästi. — Minä en tiedä mitä tekisin, minun on täällä ikävä.
Kyllikki niiasi, mutta Mauri ei osannut mitään sanoa eikä tehdä. Valkoinen tyttö oli niin outo ja kaunis ja koko tapahtuma kuin satu. Sitte tuomarilaiset lähtivät, hän souti Kyllikin koululle, jakoi kalat ja vei omansa kotiin.
Matkalla kuvakirjan enkelit taas muistuivat hänen mieleensä. Ehkäpä sentään oli oikein, että niiden tukkaa ei ollut maalattu ruskeaksi eikä pukua punaiseksi. Kun tarkemmin ajatteli asiaa, ei Kyllikkiä suinkaan sopinut verrata enkeliin, sillä hän oli ihan oikea tyttö, Maurin jokapäiväinen ystävä. Mutta enkelit ovat hienoja ja ylhäisiä, sellaisia, ettei heitä tohdi koskea, ainoastaan katsella ja ihmetellä. Ne ovat sellaisia kuin tuomarin Margit.
Kummallista vaan — voikohan enkeleillä olla ikävä, ja eivätkö he tiedä, mitä he tekisivät?
3.