Uusi tuomari oli ostanut entiseltä huvilan, jonka nimi oli Sveitsi. Ei koko paikkakunnalla ollutkaan toista niin korkeata mäennyppylää, eikä jokiranta muualta ollut pystykallioinen, niinkuin sen kohdalta. Siellä oli salaperäisiä luolia ja komeroita, ja puistossa kasvoi outoja puita ja suuria, kirjavia kukkasia.
Kun Mauri ja Kyllikki ensi kerran joutuivat sinne, oli heistä kaikki niin merkillistä, että he vaan katselivat. He eivät voineet vapaasti juoksennella, sillä nurmi oli niin hienoa, että siihen tuskin uskalsi astua; ja kun Margit toi esiin kauniit nukkensa, eivät he osanneet niillä leikkiä, sillä he pelkäsivät vahingoittavansa niiden harsopukuja ja hienoja hiuksia.
— Mitä me tekisimme? — toisti Margit vähän kärsimättömästi kysymystä, jota hän jo aamulla oli lausunut niin moneen kertaan, että tuomarinna lopulta lähetti hakemaan leikkitovereita. Margit oli kovin odottanut heitä — mutta nyt näyttikin tulevan pelkkä pettymys.
Maurin mielestä ei ollut tarvis mitään tehdä. Hän oli onnellinen vain katsellessansa. Mutta Kyllikki keksi, että Sveitsin vieressä oli tavallinen hauska lehmihaka, ja hän ehdotti, että siellä ruvettaisiin talosille tai piilosille. Sinne he juoksivat ja sinne haipuivat. Tuomarinna huuteli turhaan lapsia kahville. Koko puutarha oli tyhjä ja äänetön. Hän hätääntyi ja kutsui sisäneitsyen avuksensa. Vihdoin he johtuivat lehmihaan aidan luo ja kuulivat iloisia naurunhelähdyksiä. "Tupa" oli tehty pehmeistä sammalista, Kyllikki keräsi yhä lisää rakennusainetta, Mauri liitti sitä kokoon, ja vieressä kiven kupeella istui Margit, ilman sukkia ja kenkiä, nauraen ja pakinoiden iloisesti kuin västäräkki. Äidin oli ihan mahdoton torua lemmikkiänsä, mutta mielessään hän päätti, ettei moinen meno varsin pian saanut uudistua. Tuomarilan kahvi maistui hyvältä, vaikka Maurille tapahtuikin se häpeä, että hän läikytti kermaa puhtaalle liinalle. Tuttavuus oli nyt kumminkin solmittu, ja kohta leikki sujui puutarhan kalliokomeroissakin.
Ennenkuin pienet vieraat lähtivät pois, saivat he kaiken päätteeksi nähdä ja kuulla jotain perin ihmeellistä. Margit toi ulos viulun — oikein oman viulunsa. Tuomari osasi soittaa, ja hän oli opettanut tyttösellensä.
— Minä soitan vaan harjoituksia, — selitti Margit. — Osaan minä kuitenkin yhden laulun ja polkkatanssin.
Niitä he kuuntelivat ihastuneina, Mauri varsinkin. Hän halusi kuulla samaa monta kertaa uudestaan, kunnes Kyllikki huomasi, että oli aika lähteä pois.
— Tulkaa taas huomenna, — sanoi Margit hyvästiksi.
— Kiitos, — vastasi Kyllikki, — en minä huomenna voi tulla. Meillä leivotaan.
— Mitä siitä? — Margit ei käsittänyt, miksi se Kyllikkiä esti. Hän ei tietänyt kotinsa leipomapäivistä, ennenkuin lämpimäiset olivat pöydällä.