— Äiti on luvannut, että minä saan yksin tehdä piparkakkutaikinan, — ilmoitti Kyllikki innokkaasti.
Margit kääntyi Maurin puoleen.
— Tule sinä sitte. Voithan laittaa valmiiksi sammalmajan, joka jäi kesken.
Mauri ei olisi tietänyt mitään hauskempaa — ellei vaan olisi pitänyt tulla yksin. Ilman Kyllikkiä hän ei rohjennut, ei vaikka.
— No? — sanoi Margit.
Samassa Maurin mieleen johtui, että isä oli puhunut perunamaan perkaamisesta. Jo tänä aamuna Maurin olisi pitänyt mennä perunamaalle, ellei olisi kutsuttu Tuomarilaan. Siinä oli pelastus. Helpotuksesta huoahtaen hän vastasi:
— Meillä perataan perunamaata.
Nyt Margit täyttä totta närkästyi.
— Hyi teitä, — hän sanoi. — Tepä olette kummalliset. Kuinka te voitte mieluummin leipoa ja olla perunamaalla kuin leikkiä minun kanssani?
— Ei se niin ole, — selitti Kyllikki reippaasti. — Meitä tarvitaan. Meillä on työtä. Meistä on hyvin hauska tulla, kun me vaan joudamme. Hyvästi nyt ja kiitoksia!