Margit jäi tuumimaan, lauhtuneena, mutta pahoilla mielin. — Maailma olisi paljon hauskempi, jos ei koskaan kenenkään tarvitsisi tehdä työtä, — oli hänen syvämielinen johtopäätöksensä.
4.
Iltapilvet kulkivat taivaalla, ja silloin Mauri usein vaipui mietteisiin. Mielen täytti outo ikävöiminen. Taivaan kultamaa tuli likelle, ja äidin kaipaus, vaikka ei ollut muistojakaan.
Isä torui hänet pois "vetelehtimästä", sillä hän oli toimen ja käytännön mies. Mauri totteli, mutta ei keksinyt muutakaan tekemistä, ellei suorastaan käsketty johonkin. Hän silloin tavallisesti juoksi jokirantaan ja meloi ylitse.
Kotirannan täti oli niin hyvä kuin oma äiti varmaan olisi ollut. Hän istui ommellen keinulaudalla koivun alla, ja Mauri sai pidellä lankavyyhteä Kyllikin keriessä. Täti silloin kertoi heille kauniita kertomuksia ja opetti lauluja isänmaasta ja kodista Jumalan luona. Siinä Maurin ikävä haihtui, ja pieni sydän lämpeni onnelliseksi.
Vielä joskus Kyllikkiä ja Mauria kutsuttiin Tuomarilaan, vaan ei läheskään niin usein kuin he olivat luulleet. Kirkonkylään asettui kaupunkilaisia kesävieraita, joiden lapsista Margit sai seuraa. Tuomarinnan mielestä se sopi paremmin. Tosin Margit ei heidän parissansa niin vilkkaasti puhellut ja heleästi nauranut, kuin kerran lehmihaassa Koivun pojan ja opettajan Kyllikin kanssa. Mutta ei sillä väliäkään. Tuomarinna pelkäsi maalaistapojen tarttumista; hän tahtoi kasvattaa viehkeän kaunokaisensa suurta maailmaa varten.
— Minä toivoisin, että saisin taas kuulla viulun soivan, — sanoi Mauri välistä Kyllikille.
— Pyydetään isää soittamaan harmoonia, — vastasi Kyllikki, joka aina kaikkeen keksi neuvon.
Maurin mielestä se ei kuitenkaan ollut ihan samaa. Viulu, Margit ja Sveitsi-huvila asuivat hänen mielikuvituksessansa yhtä kauniina ja ihmeellisinä kuin iltataivaan punertavat pilvet, joita hän rakasti. Mutta pilvet ne olivat lempeät ja hiljaiset eivätkä koskaan sanoneet: — Hyi teitä, te olette kummallisia.
Tuli sitte taas syksy ja koulutalvi. Työtä tehtiin ahkerasti, ja sillävälin hiihdettiin ja laskettiin mäkeä hehkuvin, punaisin poskin. Margit oli jäänyt yksin kesävieraista, mutta hänellä oli kotiopettajatar, ja hänenkin täytyi lukea läksyjä. Mauria ja Kyllikkiä hän ei paljon tavannut, sillä he myllersivät kansakoululasten suuressa parvessa. Hän pääsi kaupunkiin serkkujansa tervehtimään ja sai taas vuorostaan vieraita. Hän koetti virkata pitsiä, pukea nukkejansa ja lukea äitinsä ruotsinkielisiä kertomuskirjoja, mutta pitkät iltapäivät eivät täyttyneet. Joskus käydessään kävelyllä opettajattaren kanssa hän huokasi syvään, kun iloiset äänet kaikuivat hänen korviinsa kylän yhteisestä kelkkamäestä. Ei hän kuitenkaan sinne tahtonut, tuskinpa olisi päässytkään. Hän päätteli, että maalla on ikävää. Oli paljon hauskempaa, kun isä oli lääninsihteerinä kaupungissa. Margitin oli määrä keväällä pyrkiä kaupungin kouluun, ja se ajatus innostutti häntä lukemaan.